Ajatuksia kaksosten päivänä

Tänään on valtakunnallinen kaksosten päivä. Olen käsitellyt sitä blogissani jo aiemminkin, postaukset löytyvät täältä ja täältä. Eilen illalla mietin kaksosuutta, meidän matkaa perheenä tähän päivään ja kaksosten äitinä olemista. Ensimmäistä kertaa Jimi ja Theo ymmärtävät, mistä päivässä on kyse. Ollaan katsottu yhdessä valokuvia heidän vauva-ajoiltaan ja ihmetelty pienenpieniä vaatteita, jotka oli silloin aikoinaan ihan liian isoja. Theo ja Jimi ovat pari kuukautta sitten alkaneet puhua toisistaan kaksosina ja veli-sanan käyttäminen on jäänyt pois. Tänään he lähtivät dagikseen iloisina siitä, että on heidän juhlapäivänsä.

Muistan edelleen kuin eilisen sen hetken, jolloin sain kuulla odottavani kaksosia. En olisi _ikinä_ uskonut. Olin hämilläni, yllättynyt, onnellinen ja äärimmäisen peloissani. Olin jostain syystä aina ajatellut, ettei minusta olisi kaksosten vanhemmaksi. Se ei ollut sellainen asia, jota olin toivonut, toisin kuin Jesse. Jessen varmuus ja ilo sai minut unohtamaan pelkoni ja pian intoilimme tulevasta yhdessä. Raskauden edetessä onni muuttui menettämisen peloksi. Jimin ja Theon syntymän jälkeen tutustuttiin toisiimme keskoskaapin lasin läpi. Tuli ensimmäinen kosketus pieneen käteen, ensimmäinen kerta kun uskalsin ottaa syliin kaikkien niiden piuhojen kanssa, ensimmäinen hetki rinnalla ja tuntikausia kestäneet kenguruhoidossa vietetyt ajat. Jesse toisen vauvan kanssa toisella puolella huonetta ja minä toisen kanssa toisella puolella. Sinä aikana tuli nukuttua paljon, kun parasta hoitoa pienille oli olla ihokontaktissa, joten niissä nojatuoleissa tuli oltua hetki jos toinenkin ja aina välissä nukahti itsekin. Viikon iässä Jimi ja Theo pääsivät samaan sänkyyn ja saivat turvaa toisistaan. He vahvistuivat ja kasvoivat päivä päivältä ja vihdoin neljän viikon iässä he kotiutuivat.

  
Selittämätön yhteys ja erityinen side, niin kuvailisin Jimin ja Theon suhdetta toisiinsa. He keksivät leikkejä yhdessä, joita kukaan muu ei ymmärrä, he ovat toistensa parhaat kaverit, he opettavat toisilleen asioita, kuten Theo Jimille oikeaa kynäotetta ja Jimi Theolle sanojen oikeaa lausumista. Jos toista sattuu, toiselle tulee yhtäkkiä sama vaiva, toisen lauseet lopetetaan ja kaikki pitää ekana kertoa sille toiselle.

Ensimmäisten kahden vuoden aikana koettiin ihan älyttömän paljon kaikkea ns.ylimääräistä. Keskosuus ja siihen liittyvät jatkohoidot, tiheät seurannat ja ympärivuorokautinen tarkka 3 tunnin välein syöttäminen. Sen jälkeen alkoi raastava yöhuuto, jota jatkui monta kuukautta eikä kukaan nukkunut. Ravattiin lääkärissä, soitettiin ambulanssi Jimin tukehtumiskohtauksen takia ja vietettiin öitä osastolla. Vihdoin päästiin eteenpäin refluksidiagnoosin kanssa, mutta lääkitys auttoi vain oirehuippuun. Kun julkisella puolella alettiin keskustella sairaalaunikoulusta, mentiin yksityiselle ja saatiin maitoallergiaepäilys. Soijakorvikkeen aloittamisen myötä näin ensimmäisen kerran, kun pojat nukkuivat oikeita päiväunia. Se hetki, kun päivällä oli hiljaista ja istuin sohvalla juoden kahvia. Olin huojentunut siitä, että he saivat vihdoin nukuttua. Eihän se voi olla hyväksi vauvalle, että nukkuu vuorokaudessa kaikenkaikkiaan n. 4 tuntia ja senkin pätkissä?! Allergioiden selvittyä alkoi sairaskierre. Korvatulehduksia, ongelmia keuhkojen kanssa ja lukuisia sairaalassa vietettyjä öitä. Kävin samaan aikaan töissä, joten se ajanjakso ei ollut mikään helpoin.

Sanoisin, että meidän elämä kääntyi positiivisella tavalla päälaelleen Jimin ja Theon aloittaessa päiväkodin ollessaan 2v 2kk ikäisiä. Päiväkodin aloitus meni todella hyvin ja meillä oli mahdollisuus pitkään harjoittelujaksoon ja muutenkin lyhyisiin päiviin. Sairastelut loppui, sain elämääni uutta sisältöä opintojen jatkamisesta, pojat jättivät tutin pois ja nukkuivat 12 tunnin yöunet, järjetön tihulointi loppui ja kaikenkaikkiaan arki tuntui mukavalta eikä jatkuvalta selviytymistaistelulta. Osittain koen surua ajatellessani poikien kahta ensimmäistä vuotta, koska siinä oli niin paljon kaikkea raskasta ja kuormittavaa. Olisin halunnut tehdä muutakin kuin vain selviytyä. Nähdä äitikavereita, käydä perhekerhossa, aloittaa vauvauinti, ottaa päivittäin miljoona kuvaa vauvoista, järjestää ristiäiset ja ekat synttärit jne. ajan kanssa. Näiden sijaan olin kotona, valvoin, kuljin kuin sumussa ja päästiin aloittamaan perhekerhokin vasta yhdeksän kuukauden iässä. Tuona aikana kuluttavin oli ajatus siitä, miksen osaa iloita kaksosistani samalla tavalla kuin muut? Muut kaksosten äidit hehkuttivat tuplaonneaan, kun minä taas yritin vain selvitä. Yhden vauvan kanssa toinen vanhemmista olisi saanut edes joskus nukkua ja yhden vauvan kanssa kaikki olisi ollut helpompaa. Sellaisen ajatteleminen ei ollut helppoa.

Tiedättekö mikä tilanne on nyt? Nyt olen ihan käsittämättömän onnellinen ja äärettömän kiitollinen ihanista, terveistä pojistani! Olen onnellinen saadessani olla kaksosten äiti. Vihdoin ymmärrän ihan täysin muiden monikkovanhempien ajatuksia monikkovanhemmuuden erityisyydestä ja siihen liittyvästä etuoikeudesta. Alan myös uskoa siihen, että monikot suodaan sellaisille, jotka siihen pystyvät. Me pystyttiin ja se kaikki oli tämän arvoista. Nykyään arki on sujuvaa, pojat ovat omatoimisia ja todella taitavia, heillä on omat ihanat persoonansa, he leikkivät paljon keskenään, he puhuvat paljon ja heidän kanssaan voi keskustella. He ilmaisevat tunteitaan ja kertovat rakastavansa, heillä on ihan mahtavia juttuja, he kuuntelevat ohjeita ja kaikki tihuloiminen on jäänyt enkä koe elämää heidän kanssaan lainkaan kuormittavaksi. Nautin siitä, kun saan katsoa heitä silmiin ja antaa täyden huomioni, kehua heitä ja nähdä kehun vaikutus, ohjata ja kertoa asioista. Laitan heidät nukkumaan ja kuuntelen heidän keskusteluaan oven takana, katson innostuksesta halkeavia kasvoja, kun ovikello soi iltapäivällä ja isi tulee kotiin, otan syliin, halin enkä koskaan unohda sanoa "mamma älskar dig". 

Olen tuplaonnellinen!

Ihanaa kaksosten päivää!