Pääkopan pimeä puoli

Väsyttää. Ärsyttää. Ei jaksa. Itkettää. Sattuu.

Kirjoitin tätä postausta mielessäni viime yönä, kun Jimi oli (taas) huutanut taukoamatta kolme tuntia ja tiesin, että sama jatkuu ainakin vielä sen toiset kolme tuntia. Kokonaiset yöt tuli taloon kesällä ja tuntuu hemmetin epäreilulta, ettei niitä ole enää ollut viimeiseen pariin viikkoon lainkaan. Muistatteko, kun iloitsin siitä maitoallergiasta johtuneesta yöhuudon loppumisesta alkuvuoden kieppeillä? Vähän sen jälkeen alkoi korvatulehduskierre. Ei taas nukuttu. Sitten tuli flunssakausi. Korvatulehduksia ja flunssaa. Flunssa paheni lopulta siihen pisteeseen, että siihen "perusflunssaan" kuuluu meillä ventoline, kortisoni ja joskus jopa sairaalareissu. Tällä hetkellä ei nukuta, koska molemmille tulee hampaita, Theo kitisee ja itkee syystä x ja Jimillä on ihan jäätävä eroahdistus. Molemmat lisäksi vielä parantelevat viimeisimmän sairastelun jäljiltä. Yöunien lisäksi päiväunet takkuaa ja meidän aina niin iloiset vesselit herää uuteen päivään huutamalla kurkku suorana. Sellaista ei ole ikinä ennen tapahtunut.  

1.tukehtumiskohtaus refluksiin liittyen, 8/2013

sairastelua kesällä 2014

Tästä kaikesta johtuen mieli on ollut tosi maassa. Pimenevät illat ei tunnu kynttilöidenkään voimalla nyt hyvältä vaan väsyttävät entistä enemmän. Elämä tuntuu epäreilulta. Olen viime viikkoina ajatellut paljon omaa vointiani. Henkisesti olen ollut loppu jo pitkään. Poikien ekan vuoden aikana, kun koettiin se kamala kuukausia kestänyt yöhuuto eikä nukuttu juuri ollenkaan, ajattelin että ihmeen hyvin sitä silti jaksaa. Toki yöt oli ihan hirveitä, mutta päivisin kävin vaunulenkeillä ja tein paljon. Luulen, että se vauvavuoden univaje purkautuu vasta nyt pikkuhiljaa. Siitä kaikesta, niistä öistä jäi traumoja. Jos pojat itkevät jonain yönä tavallista enemmän (kuten nyt), alan heti syynätä mistä se johtuu ja rukoilen, että saataisiin nukkua. Olen vauhkona ja paniikissa siitä, että varmasti se yksi valvottu yö nyt laukaisee taas sen yöhuutokauden. Ihan käsittämätöntä, tiedän!

Välillä tuntuu todella epäreilulta, että joudutaan kohtaamaan vaikeuksia jatkuvasti. Ei riittänyt se raastava valvominen yöhuutojen aikana, vaan heti sen perään alkoi korvatulehduskierre, jatkuvat flunssat, keuhkokuume ja Jimin infektioastma. Kaikki tämä on tuonut mukanaan todella itkuisia lapsia, yliväsyneitä vanhempia ja toivottomuutta. Ajoittain tunnen tukehtuvani tähän kaikkeen, kuten nyt taas tämän valvomisen keskellä. Mielessä on asioita, joita en haluaisi ajatella. Kamala sanoa, mutta etenkin viime aikoina olen monen asian yhteydessä ajatellut miten helppoa olisi jos olisi vain yksi lapsi. Täällä kun saat toisen nukahtamaan niin toinen alkaa huutaa. Tunnen katkeruutta, riittämättömyyttä ja jopa kateutta. Kateutta niitä kohtaan, jotka saavat nauttia pikkulapsiajasta ja elää elämäänsä. Minä koitan vain selvitä ja suorittaa.

rv 9. Niin onnellinen ja autuaan tietämätön kaikesta tulevasta...

rv 31

Maatessani sairaalassa pojat vatsassani minulle sanottiin, että varmasti päästään helpolla vauva-arjessa, kun oli niin vaikea raskausaika. Ja mitä vielä! Tuntuu, että ollaan koko ajan vaan syvemmällä. Sitä luulee, ettei mikään voi enää mennä pahemmaksi, kunnes niin tapahtuu. Olen oikeasti mielettömän positiivinen ihminen, mutta nyt täytyy sanoa, etten enää useinkaan tiedä mistä ammentaa sitä positiivisuutta. Valvominen, huolehtiminen, jatkuva sairastelu ja uudet vastoinkäymiset vie liikaa mukanaan.

Huh mikä sekava tunnepostaus. Tästä kaikesta masentavasta huolimatta on loppuun sanottava, että olen onnellinen Jimistä ja Theosta ja rakastan heitä koko sydämestäni. Mikään koettelemus ei ikinä muuta sitä. Koettelemukset voisi kylläkin jo loppua meidän osalta... xxxx

ps. luultavasti "kadun" tätä postausta hyvin nukutun yön jälkeen (kun sellainen tulee), mutta tätä se on nyt.