Lapset syntyi, äiti unohtui

Raskaudestani tuli riskiraskaus rv 7, kun yhden sikiön sijaan löydettiin kaksi. "Riskiraskaus, tulet käymään täällä usein", sanottiin. Kävin np-ultran jälkeen kahden viikon välein ultrauksessa, sillä kaksosraskauteni oli sellaista tyyppiä, jossa sikiöille saattaa kehittyä hengenvaarallinen TTTS. Muistan, kun oltiin suunniteltu matkaa Ranskaan isovanhempieni luo, olin silloin viikoilla 15. Kysyin kontrollikäynnillä "lupaa" lähteä matkalle eikä lääkäri nähnyt mitään syytä olla lentämättä niin aikaisessa vaiheessa raskautta, kun vauvatkin voivat hyvin. Vietettiin ihana pidennetty viikonloppu Rivieralla ja viikon päästä kotiutumisesta oli kontrolli.

Yhtäkkiä mitään tuntemattani oli kohdunsuulla laaja funneling (=kohdun sisäsuu avautunut) ja lääkäri oli kauhuissaan. Loppuraskaus meni täydessä vuodelevossa, ensin kotona ja rv 23+ alkaen sairaalassa. Tilanne oli todella huono ja sain paljon huomiota osakseni. Päivittäin kävi joku luonani kysymässä vointia, kertomassa ennusteesta ja tulevasta. Minusta pidettiin todella hyvää huolta ja sairaalassa tunsin olevani turvassa.

1,5 kilon painoiset poikani syntyivät 31+0. Leikkaussali oli täynnä ihmisiä. Molemmat kiidätettiin Lastenklinikan teho-osastolle ja samassa minut valtasi tyhjyys. Nukahdin sektion jälkeen ja herätessäni kysyin Jesseltä ovatko molemmat hengissä. Sain kuvat pienistä vauvoista folion näköisissä kääreissä.

Äitiyteni alkoi normaalista poikkeavalla tavalla ja koko poikien sairaalassaoloajan tunsin oloni jollain tapaa ulkopuoliseksi. Kotiuduin itse kolmantena päivänä sektiosta, onneksi. Sairaalassa oli raskasta olla, kun kaikilla muilla oli vauvat ja itse istuin yksin syömässä. Ainoat kontaktit hoitohenkilökuntaan oli niitä, kun minulle tuotiin rintapumppu ja sanottiin lasten tarvitsevan maitoa.

Silloin, kun olin raskaana ja raskaus luokiteltiin riskiraskaudeksi, koin saavani huomiota ja tulevani kuulluksi. Kaikki tuntemukset otettiin heti vakavasti, sain apua ja tukea ja minusta pidettiin huolta. Heti lasten syntymän jälkeen olin näkymätön. Lasten ollessa vajaa parikuisia, sain kohtutulehduksen. Se vei toimintakykyni täysin enkä muista koskaan kokeneeni mitään vastaavaa. Olin kuumehorkassa, joka paikkaan sattui, tärisin ja itkin imettäessäni toista vauvoista aamukuudelta sohvalla. Jesse tuli huoneeseen ja sanoi, että nyt lähdetään sairaalaan. Menin naistentautien päivystykseen, jonne minut ohjattiin. Siellä tuli naishoitaja sanomaan, että he hoitavat vain sellaisia, jotka tulevat sinne "pää kainalossa" eli minun paikkani ei olisi siellä. Siinä tilanteessa aloin itkeä, kaikki tuijottivat ja koin oloni kaikinpuolin surkeaksi. Nainen ohjasi minua Naistenklinikalle, jossa ei kuitenkaan otettu vastaan, koska synnytyksestä kulunut jo "määräaika" eli hoitopaikkani tulisi olla kotikunnassa. Olin voimaton siinä pompottelussa ja niissä oloissa. Kotona odottivat pienet kaksoset, jotka tarvitsivat minua, mutta sekään ei riittänyt saamaan hoitoa. Ihan järkyttävää pompottelemista, jossa omat voimat eivät siinä tilanteessa riittäneet vaatimaan hoitoa.

Koen, että heti lasten syntymän jälkeen minut sivuutettiin ja ainoa millä tavalla olin olemassa, oli lasteni kautta. "Miten voit?" vaihtui "Oletko jo pumpannut? Kokeillaanko imettämistä? Vaihdoitko vaipan?". Koin huonoa omatuntoa lähtiessäni sairaalasta. Välillä toivoin, että joku olisi kehottanut menemään kahville rauhassa tai nukkumaan kotona niin pitkään kuin väsyttää.

Hassua, että silloin kun kyseiset "tilanteet" oli päällä, niin menin vaan mukana enkä juuri kokenut mitään yllämainitusta. Vasta jälkeenpäin olen alkanut ajattelemaan läpikäymiämme asioita ja ihan uudenlaisia tunteita on noussut pintaan. Kai se on jonkinlainen selviytymiskeino. Käsittelee sitten, kun on aikaa käsitellä.

Löysin itseni kunnolla Jimin ja Theon ollessa melkein 1,5-vuotiaita. Ensimmäisen vuoden valvominen ja yöhuudot oli selätetty, säännölliset ja tiheät käynnit lastenpolilla, fyssarilla ja neuvolassa olivat harventuneet ja lastenhoidosta selvittiin hyvin yksin myös yöaikaan. Arki tasaantui, tuli hyvä vuorokausirytmi, pojat oppivat uusia taitoja ja muutettiin uuteen ihanaan kotiin. Yhtäkkiä oli aikaa ja jaksamista olla myös jotain muuta kuin "pelkkä" äiti. Rakastan olla äiti, mutta rakastan myös nähdä ystäviä, olla kahdestaan Jessen kanssa, katsoa rauhassa lempiohjelmaani, käydä ostoksilla, puhua meikeistä ja suunnitella illanistujaisia.

Tällä hetkellä elämäni on täydellisessä tasapainossa ja olen siitä todella onnellinen. Minulla on ihanat kolmevuotiaat, jotka ovat taitavia monessa asiassa, he sanovat rakastavansa, heidän kanssaan voi keskustella ja he viihtyvät hienosti dagiksessa eli minun ei tarvitse stressata sitä päivisin lainkaan. Jimin ja Theon jatkuva sairastelu on loppunut ja infektioastma/astma on enää tarkkailuasteella. Parisuhde on pysynyt lujana ja edelleen seitsemän yhteisen vuoden jälkeen mietin, miten ihmeessä onnistuin saamaan itselleni niin hienon miehen. Minulla on aikaa omille asioille, kiitos Jessen ja poikien isovanhempien. Isovanhempien ansiosta saadaan myös parisuhdeaikaa ja pojat saavat yhteistä aikaa isovanhempien kanssa. Saan olla kaasona parhaan ystäväni häissä ensi kesänä ja kevät menee häähumussa järjestelyjä tehden. Ensi kesästä tulee upea.

Tätä kaikkea pohtiessani, voin vain ihmetellä mistä tämä vauvakuume tulee? Kaikki on niin hyvin nyt, mutta silti...            

Onko teillä ollut samantyylisiä ajatuksia tai kokemuksia?