Sivut

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Kun univaje hajottaa

Olen muistellut taas sitä ajanjaksoa, jolloin valvottiin kaikki yöt heijaten poikia sylissämme. Yöhuuto johtui maitoallergiasta ja jatkui useamman kuukauden, koska allergiaan ei uskottu eikä saatu minkäänlaista apua. Nyt kun me toivotaan kolmatta lasta, on nämä ajat tulleet väistämättä mieleen. Sen tiedän, etten enää yhtä sinisilmäisesti kuuntele lääkäreiden "vauvat nyt vaan itkee" -tyylisiä kommentteja, jos ollaan vielä joskus samanlaisessa tilanteessa. Nyt olen äitinä paljon varmempi ja uskallan luottaa siihen, että tunnen omat lapseni parhaiten. Siinä äitiyden alkutaipaleella ja muutenkin keskosuuden takia hiukan pelokkaana ja epävarmana en rohjennut heti kyseenalaistaa lääkäreiden puheita.

Aika on kullannut muistoja, mutta blogiin on tallentunut joitain hetkiä meidän valvomista öistä. Muistan selkeästi joitain pätkiä siitä ajasta, kuten sen kun meillä oli muutama ystävä käymässä. He tekivät lähtöä illalla ja rintaani alkoi puristaa. Teki mieli sanoa, että "älkää lähtekö vielä, ettei yö tule. Älkää jättäkö meitä tänne." Nyt kun ajattelee, niin ihan kamalaa, mutta silti ymmärrän itseäni. Yksi mitä sovittiin Jessen kanssa oli se, ettei muistella mitään öisiä sanomisia aamulla. Yöllä yritettiin vaan selvitä ja hoidettiin kumpikin yksi vauva. "Pahin", mitä muistan Jessen sanoneen oli "mä en oo mikään v#### supermies!", tilanteessa jossa kysyin toistamiseen missä maito viipyi, samalla kun hänellä oli kädet täynnä ja tilanne päällä toisen huutavan vauvan kanssa. Me ei ikinä sanota pahasti toisillemme, joten meidän skaalalla tuo oli "pahasti" sanottu, mutta jälkeenpäin ollaan vaan naurettu koko tilanteelle. Olen iloinen, ettei parisuhteemme kärsinyt haastavasta elämäntilanteesta huolimatta.


Me laskettiin öisin askelia, kun kuljettiin vauvojen kanssa edestakaisin keittiöstä olohuoneeseen ja eteisen käytävää pitkin. Välillä moikattiin, kun kohdattiin, jos jaksettiin olla huumorimielellä. Parhaita oli ne hetket, kun sai istua hetken sohvalla ja vauva oli rauhassa rinnan päällä. Yleensä aamuviiden aikaan vauvat rauhoittui ja Jesse nukkui hetken ennen kuin lähti töihin kuuden jälkeen. En ymmärrä miten Jesse on selvinnyt. En saanut itsekään nukkua päivisin, kun vauvat nukkuivat vain liikeessä olevissa vaunuissa pätkittäin, mutten sentään joutunut olemaan skarppina töissä.   

Tilanne oli nopeasti niin paha, että ylitettiin väsymys ja jos esimerkiksi meidän vanhemmat oli meillä ja päästiin lepäämään, ei saatu unta, koska väsymystila oli jo niin syvä. Siihen ei auttanut pienet päiväunet, koska ihminen tarvitsee unta toimiakseen. Koko kroppaa särki, päässä humisi ja olo oli sellainen kuin olisi pala kurkussa jatkuvasti. Siinä vaiheessa, kun Jimi sai tukehtumiskohtauksen allergiasta johtuvan refluksin takia ja senkin katsottiin olevan osaltani liioittelua, mentiin yksityiselle. Tiedättekö miten hyvältä tuntui, kun joku katsoi silmiin ja kuunteli? Aloitettiin soijakorvikekokeilu ja pojat nukkuivat ensimmäistä kertaa lyhyet päiväunet ilman, että vaunuja piti liikuttaa. Yöt parani pikkuhiljaa ja me saatiin nukkua. Toipumiseen meni muistaakseni ainakin vuosi, mutta kroppa alkoi palautua ja sumuverho hälveni. Tästä kaikesta huolimatta sanoin vauvavuoden jälkeen, ettei se edes ollut niin paha kuin mitä kuvittelin nähdessäni kaksi sikiötä ultrassa, heh. 

 ^ kun syötät toista ja heijaat toista jalkojen päällä, 
jotta hän jaksaa odottaa vuoroaan... 
Me selvittiin kaksosten kanssa hirvittävän raskaasta, sekä henkisesti että fyysisesti meitä repivästä univajeesta ja vaikeasta tilanteesta - ja aiotaan tehdä se myös tulevaisuudessa. Tietysti toivotaan, että kolmannen kanssa vältytään keskosuudelta, allergioilta ja yöhuudoilta, mutta ollaan valmiita kaikkeen. Raskauden suunnittelukäynnillä sain varmuutta raskauteen liittyviin asioihin ja oli huojentavaa kuulla, että kaikki voi oikeasti sujua normaalisti eikä ensimmäisen raskauden ongelmat välttämättä uusiudu. Se oli tavallaan se mitä haluttiin kuulla, jotta uskalletaan ottaa se "riski".

Olen kiitollinen Jesselle, että hän on ollut vierelläni ja on paras mahdollinen isi ja aviomies, yhdessä me selvitään mistä vaan. 

1 kommentti:

  1. Jestas, onpa teillä ollut melkonen alku poikien kanssa! Meille on toinen lapsi tulossa ja kyllä välillä itsellekin hiipii mieleen, miten sitä taas jaksaa. Vaikka ei meillä esikoisen kanssa ollut suurempia mutkia matkassa, vaikkei hän nyt ihan paraskaan nukkuja ole ollut.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! <3