Sivut

tiistai 20. kesäkuuta 2017

4 vuotta

Theo ja Jimi täyttävät tänään neljä vuotta.

En voi uskoa, että heidän syntymästään on jo neljä vuotta. Muistan sen vieläkin kuin eilisen. Minut siirrettiin uuteen huoneeseen edeltävänä iltana ja olin yön monitoreissa kiinni, sain kahta tippaa ja sekä supistuksia että vauvojen sykkeitä tarkkailtiin. En osannut juurikaan pelätä, koska viikkoja oli "jo" 31+0 ja lääkärit olivat niin luottavaisia ja tunsin oloni turvalliseksi. Aamulla huoneeseen tuli iloinen naislääkäri, joka totesi varmalla äänellä "tänään on hyvä päivä poikien syntyä". Jesse ei meinannut uskoa, että se tosiaan tapahtuu ja lähtikin kiireellä töistä suoraan sairaalaan.

Sektiossa koin hirvittävää kipua ja tunsin kaiken, mutten halunnut anestesialääkärin ehdottamaa nukutusta, koska halusin nähdä poikien syntymän. Kello 10.41 syntyi Jimi hiljaisena ja velttona. Hänet vietiin heti pois ja jälkeenpäin saimme kuulla, että häntä elvytettiin kuusi minuuttia. Theo syntyi 10.42 parkaisun kera ja häntä sain silittää poskesta. Theo oli huomattavasti paremmassa kunnossa syntymähetkellä kuin Jimi. Jesse lähti poikien kanssa Lastenklinikan vastasyntyneiden teho-osastolle, josta palasi poikien kuvat ja pikkumyssyt mukanaan. Olin joitain tunteja heräämössä ja puhelin piippasi onnitteluviestejä ystäviltä ja sukulaisilta, jotka samaan aikaan viettivät juhannusta. Nousin muutaman tunnin kuluttua ylös ja kävin poikien luona morfiinin voimalla. Uskomaton ensinäkeminen. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin pieniä vauvoja enkä aluksi uskaltanut edes koskea heihin. Omalle osastolle palatessani menin syömään ruokailuhuoneeseen. Ympärilläni oli vanhempia vauvojensa kanssa ja tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tuijotin ulos ikkunasta, sää oli pilvinen, mutta kaikki näytti kauniilta. Yritin sisäistää, että olen äiti.  



Kaikki meni ihan eri tavalla raskausajan ja synnytyksen suhteen kuin olin ajatellut. Lopputulos oli kaikesta huolimatta maailman paras ja lopulta saimme syliimme kaksi tervettä poikaa. Jimi ja Theo tekivät meistä vanhempia ja perheestämme tuli uudella tapaa kokonainen. Neljän vuoden aikana 1,5-kiloisista on tullut isoja ja osaavia poikia, jotka osoittavat monin tavoin rakkautta, omaa tahtoa ja tuovat kotiimme naurua, ääntä ja vilskettä. Olen onnellinen, että saan olla heidän äitinsä.

Miten aika meneekin niin vauhdilla?

3 kommenttia:

  1. Paljon onnea pikku-miehille. Pienestä se lähtee suuriksi kasvaminen, on ollut mukava seurata matkaanne alusta asti. Itsellä aikuiset lapset, mutta tykkään lukea teidän nuorten äitien elämää. Aurinkoista, onnellista ja mukavaa juhannusta & eloa teille. Päivi*

    VastaaPoista
  2. Lämpimät onnittelut pienille herroille! Minä olen myös teidän tarinaa seurannut raskausajastasi asti.

    Mitä tulee tuohon poikien syntymän päivään, uskon, että muistat nuo tapahtumat kristallin kirkkaasti koko ikäsi. Mun keskospojan syntymästä tulee ensi kuussa 21 vuotta ja tuon päivän tapahtumat ovat muistissani todella kirkkaana. Olihan se elämäni merkittävin päivä, johon mahtui iloa, mutta myös surua pienen pojan selvitymisestä.

    Ihanaa lomaa teille ja aurinkoisia kesäpäiviä:)


    toivottelee Leena

    VastaaPoista
  3. Onnea pojat! Meidänkin esikoinen täyttää syyskuussa 5vuotta. Syntyi siis keskosena painaen 1670g. Aika menee liian nopeasti! <3 -miljama

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! <3