Sivut

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Uudella tapaa raskas arki

Raskainta vauvavuodessa oli poikien keskosuus ja siihen liittyvät asiat, refluksi ja maitoallergiasta johtunut yöhuuto ja siitä seurannut väsymys. Jos pitäisi valita vain yksi asia, sanoisin ehdottomasti väsymyksen. Se vaikutti niin suuresti ihan kaikkeen, koko elämään. Oli käsittämättömän vaikea selvitä edes tavallisista kotiaskareista, kun oli "nukkunut" puoli vuotta 10min-tunnin pätkissä. Silti kun katson valokuvia siltä ajalta, näen onnelliset vanhemmat ja kaksi maailman suloisinta pientä poikaa, leipomani mustikkapiirakan, siistin kodin ja muistan miten aktiivisia me kaikesta huolimatta oltiin. Voittajafiilis.



^ T & J rattaissa musiikkitalolla, isin kanssa hiekkiksella kaivurihommissa, T & J keinumassa 

Nykyään Theo ja Jimi nukkuvat yöt. Uudessa kodissa koettiin ensimmäiset kokonaiset yöt. Yleensä vähintään toinen on aina heräillyt, mutta ei enää. Me saadaan nukkua! Jäätävä väsymys on selätetty ja meitä naurattaa jos sattuukin "huono yö" eli vaikka toinen pojista herää kerran ja tarvitsee tutin ja me herätään aamulla ihan kuolemanväsyneinä, heh. Ei sitä enää voisi kuvitellakaan pystyvänsä valvomaan yöt läpeensä.

Mikä nyt sitten tuntuu raskaalta? Selvitä päivästä yksin poikien kanssa. Liikkumisen myötä olen tavallaan kasvanut mukana. Aina poikien oppiessa uutta, olen nopeasti oppinut muokkamaan kodista sellaisen, jossa poikien on turvallista olla ja päästään mahdollisimman helpolla. Helpolla tarkoitan siis sitä, etten esimerkiksi pidä koriste-esineitä heidän ulottuvillaan, koska en kuitenkaan pysy kahden ikiliikkujan perässä esineiden ehjinä pysymisen vaatimalla tavalla. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun pojat oppivat kävelemään tukea vasten ja kiipeämään. Pojat kiipeävät sohvalle eivätkä osaa tulla itse alas (muuten kuin pää edellä) ja syöttötuoliin ja syöttötuolista pois ja tasoille ja oikeastaan minne ikinä pääsevätkään.  

Olen aivan poikki. Poikki komentamaan kahta, jotka saavat suurimmat naurukohtauksensa kuullessaan kieltoja ja joille tuntuu olevan ikuista hupia repiä tv:tä alas ja kiivetä sohvalle uhmatakseen äitiä. Selviäisin sata kertaa paremmin jos tihulaisia olisi vain yksi, mutta kahden kanssa tunnen melkein päivittäin olevani riittämätön ja huono. Kaksi saa nopeammin hermostumaan eikä kahta yksinkertaisesti voi hallita samalla tavalla. Pojat yllyttävät toinen toistaan, menevät eri suuntiin ja uhmailevat. Kaipaan sitä, että voin kokea hallitsevani tilanteen. No okei, en tiedä olenko kaksosten kanssa koskaan tuntenut niin. En oikein osaa selittää tätä, mutta useamman lapsen vanhemmat varmaan ymmärtävät?

Olen viime aikoina syyllistynyt ajattelemaan miten helppoa olisikaan jos kahden sijaan olisi vain yksi. Jaksaisin paremmin, voisin antaa kaiken aikani ja olla parempi äiti. Oikeasti koen välillä olevani huono äiti, kun maltti menee liian nopeasti enkä saa mitään otetta poikiin. Nyt kaikki aikani menee paimentamiseen, kieltämiseen, turhautumiseen ja uusien apukeinojen keksimiseen. Esimerkkinä: sohvalle ei enää mennä niin usein, kun tein kahdesta leikkiteltasta ja isosta rahista barrikaadin keskelle olohuonetta. Kaikki vain sen takia, että voisin lähes huoletta hakea kahvia keittiöstä ilman, että toinen taittaa niskansa sillä välin ja ettei jatkuvasti pitäisi hokea "eieieieieiei" tai käänteisesti "tule tänne kattomaan mitä äitillä on" yms. Huonoina hetkinä tuntuu, etten enää selviä tästä kaikesta yksin, mutta yleensä pysyn suht kasassa sen avulla, että joka päivälle keksitään jotain tekemistä eikä vietetä koko päivää kotona. Se olisi jo masokistista...   




^ Theo ja pupu ajelulla, Jimi ja äiti, Jimi ja isi

Tämä kaikki kuuluu kaiketi tähän ikään ja on taas yksi niistä lukuisista vaiheista. Me just päästiin eroahdistus-vaiheesta. Silloin pojat huusivat heti jos katosin näkyvistä, seurasivat perässä, roikkuivat lahkeessa ja omivat minut. Onneksi se on sentään nyt mennyt ohi.

Sitä on vaan jaksettava ja toivottava, että myös tämä tv-sohvahurmos menee pian ohi. Loppuun on vielä lisättävä, että vaikka arki onkin välillä todella raskasta, en vaihtaisi tätä mihinkään. Rakastan kotiäitinä olemista ja rakastan poikiani eniten koko maailmassa. xxxx

 Enhän ole ainoa tihulaistorjuja, enhän..?

26 kommenttia:

  1. Et tosiaan ole ainoa! Tekstisi olisi voinut olla suoraan mun kynästä, ja väitän että nää on just niitä asioita, joita vaan kahden samanikäisen vanhemmat tajuaa!

    Just kun kyselit siitä kiipeilystä instassa, niin ei mennyt kuin viikko niin meillä pojat tajusi sen kiipeilyn.. Että huhheijaa.

    Toi käänteinen houkuttelu ei tehoa meillä myöskään mitenkään, jätkät tietää tekevänsä kiellettyä ja jatkaa silti vaikka niitä miten maanittelisi. Ei on juurikin sitä suurinta hupia, ja ihan kaikki kielletty kiinnostaa vaan niin paljon enemmän kuin mikään muu.

    Luotetaan siihen, että tämä on vaihe..

    Hei, ihan huippua että teillä nukutaan!! Me kans naurettiin aamulla normaalia katkonaisemman yön jälkeen (2 heräämistä, hui! :D) että miten sitä tunnin välein heräilyä oikein jaksoi?! :D Ja silti oli aika pirteä aamulla! Vai kultaako aika vaan muistot? :D

    Mut hei, tsemppiä sinne! Pojat on kyllä niin syötävän söpöjä näissä kuvissa! Ihan Jessen näköisiä!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh ihana kuulla Nelli!! Välillä tuntuu, että painin ihan yksin näiden asioiden kanssa eikä kellään muulla ole tällaisia vaiheita :D Mutta lohduttavaa siis, että on muillakin ja tämä tosiaan taas yksi vaihe... Koitetaan jaksaa! :)

      Luulen, että aika kultaa muistot! Jos luen blogia paljon taaksepäin niin tulee ihan kylmiäväreitä, että sellastako silloin oli :D Eikä taas hetkeen ole mielessäkään, että joskus voisi vielä kolmannen lapsen heh...

      Kiitos :)

      Poista
  2. Meillä on 11 kk poika ja vaikka on vain yksi niin käset on täynnä työtä ja silmät saa olla selässä :D voin vaan kuvitella minkälaista elämä olisi kahden kanssa.. Mutta pakko kertoa meidän torjuntakeino! Ollaan hamstrattu isovanhempien sänkyjen alta käyttämättömät piikkimatot. Nämä jotka oli muutama vuosi sitten ihan must. Laitetaan niitä mm tv eteen ja muualle johon pikkuisen ei sovi mennä. Poika käy aina kokeilemassa piikkejä mutta ei uskalla sen pidemmälle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, voi ei! Tsemppiä sinne perässä pysymiseen! :) Tähän auttaa se, kun on alusta saakka tottunut siihen, että pitää hoitaa kaksi kerralla, niin ei tiedä muusta. Yhden kanssa kaikki taas tuntuu ihan ylihelpolta, kun on tottunut siihen, että kaikki on jatkuvasti yhtä hullunmyllyä :D Kuulostaapa hurjalta keinolta, mutta voin kuvitella sen tehoavan :D Me ollaan nyt saatu huonekaluja siirtelemällä eristettyä sohva, helpotti jo vähän :D

      Poista
  3. Meillä Rasmuksen eka vuosi oli kaikista rankin, hänen sairauksiensa, keskosuuden ja maitoallergian takia. Nykyään on paljon helpompaa niiden osalta, mutta sitten taas saa olla juoksemassa perässä, kun toinen kompuroi ja satuttaa itseään monta kertaa päivässä. Hän kun on sokea, niin törmäilyjä ja kaatumisia tulee PALJON. Mutta, välillä on kyllä käynyt mielessä, että mitenköhän kaksosten äidit selviävät kahdesta eri suuntiin menevistä lapsista. Joten isot tsempit sinne! Ja ihanat pojat, niin söpöjä! :)

    http://hennaana.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista Henna! :) Oonkin lukenut sun blogin monesti ihan alusta tähän päivään ja pakko sanoa, että oot tosi vahva nainen ja ihana äiti. Rasmuksesta oikein näkee miten iloinen ja onnellinen poika hän on <3 ja ihan mahdottoman suloinen! Voin kuvitella miten raskas eka vuosi teille oli. Totta se on, että vaikka eka vuosi tuntui raskaammalta niin nyt on sitten erilaiset haasteet. Yleensä kun yhdestä vaiheesta pääsee niin toinen tulee.

      Jatkan blogisi seuraamista, se on tosi ihana! Terkkuja Rasmukselle <3

      Poista
  4. TUTTUA! Jo nyt. Noi ei luojan kiitos vielä kiipeile, mutta kaikki revitään alas, kiusataan ja yllytetään toista. Riidellään ja kiivetään äitin jalassa. Mullakin on välillä olo että olisin parempi äiti vaan yhdelle. Mutta mä olen tytöille paras äiti mihin pystyn. Eiköhän se riitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi voi kun tuo kuulostaa tutulta :D Mä olen koittanut ottaa kaiken pois mihin pojat yltää. Kirjahyllyn tyhjensin ekana, kun meni hermo siihen kirjojen keräämiseen, monesti päivässä. Ihanasti sanoit, niin totta! <3

      Poista
  5. Feel you! Et varmasti oo ainoa kaksosten äiti joka ajattelee noin, mä oon itekki tässä viime viikolla ja tällä viikolla ajatellut, että voi että kun ois yhden kanssa helppoa.. Mutta kyllä se jossain vaiheessa helpottaa :) (Toivottavasti).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla!!! Eiköhän se helpota. Ainakin tähän mennessä kaikki hankaluudet on lopulta helpottaneet, uudet on tullut tilalle, mutta mitäs siitä :D Kyllä me selvitään! :)

      Poista
  6. Kuulostaapa tutulta! Meidän Duo on jo 2v 4kk ja kotona olen heidän kanssaan edelleen. Kaikenlaiset temppuilut jatkuvat vielä tässäkin iässä. Eli valitettavasti en voi sanoa, että kyllä se kohta helpottaa. Ja pahinta kaikista on juuri se, että kun itse tosi vakavana ja tiukkana yrittää jotakin asiaa kieltää (jo ehkä ainakin kymmenettä kertaa), niin lapsi repeää nauruun ja saa yllytettyä ilman muuta toisenkin mukaan. Yritä siinä sitten pitää omat hermot kasassa, jottei aivan täysin menettäisi malttiaan. Monesti olen miettinyt juuri sitä, että kun on kaksoset, niin silloin lapsella on aina vieressä ainakin se yksi tyyppi, joka takuuvarmasti lähtee kaikenlaiseen pelleilyyn ja hölmöilyyn mukaan vaikka kaikki muut ympärillä olisikin haudanvakavina. Aina voi luottaa kaksossiskoon/veljeen, se ei koskaan petä! Komppaa aina mukana, tilanteessa kuin tilanteessa. Ja se jos mikä meitä kaksosten vanhempia välillä hieman koetteleekin, ainakin meidän perheessä! Ei muuta kuin jaksamista sinulle, ja niin kuin itse sanoit, ei tätä kuitenkaan mihinkään vaihtaisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi eikä! Ehkä se edes vähän? ;) Tihutyöt muuttaa ehkä hieman muotoaan, kun koko ajan löytävät jotain uutta mielenkiintoista tuhottavaa :D Tuo on kyllä niin rasittavaa, kun kieltää ja toinen vastaa nauramalla. Pojat myös yllyttävät jo nyt toinen toistaan ja jos toinen on edes hetken kiltisti niin ei ole kauaa kun toinen on jo keksinyt jotain "kivaa"...

      Kiitos samoin sinne! :) Niinhän se on! <3

      Poista
  7. Hurjasti tsemppiä! Meillä tuplaa myös valvottivat esimmäisen vuoden, siksi se oli (yllätys yllätys :D) raskas vuosi. Koin yksivuotiaat termiitit raskaina, meillä oli vielä termiitti ja jäätävä eroahdistus samaan aikaan. Ja tiedän, että ei oo helppoo ei :) MUTTA, lupaan sen, että seuraavat The vaiheet on helpompia, kun on selättänyt uniogelmat, eroahdituksen ja termiitit. Meillä ainakin arki 2v 4kk tuplien kanssa on Todella iisii nyt -- vaikka vuoden takaiseen verrattuna :) Tsemppii siis, ja jaksamista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KIITOS! <3 Voi ei, meillä eroahdistus oli ihan selkeästi oma juttunsa, sen jälkeen alkoi armoton tihulointi... Helpottavaa kuulla. Toivon niin, että nämä pahimmat alkais olla jo takana päin. *kopkop* jäätävä uhma... Meillä on kyllä ihan tarpeeksi kaikkea ollut ekan vuoden aikana, niin jos päästäis edes jossain vähän vähemmällä. Välillä tuntuu, että kaikki menee aina sen raskaimman kautta. Voit varmaan hyvin samaistua tähän, sinäkin ekan vuoden valvoneena! ;) Jaksamista sinne ja kiitos kommentista <3

      Poista
  8. "Taittaa niskansa" särähti.Pojat varmaankin hallitsevat kroppansa sillä tavalla hyvin, että tuskin niin pääsisi käymään.
    Harvoin sohvalta putoaminen aiheuttaa muuta kun itkua.Anna poikien kokeilla, sillä tavalla he oppivat!
    Älä pelkää niin kovin, ja mitä "huono äiti"-tunteeseen tulee, ole huoletta, kaikki äidit tuntevat ajoittain samoin.Kuka mistäkin syystä ja usein ihan syyttä!
    Olet paras äiti lapsillesi niinkuin useimmat äidit ovat :)
    Kaikkea hyvää teille!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo no se olikin vähän sellainen "heitto" :) En koe olevani liian suojeleva, se on nähty jo poikien mustelmien määrässä, kun opettelivat istumaan, seisomaan, kävelemään tukea vasten ja kiipeilemään. Kaikkea he kyllä kokeilevat, mutta en tahdo kuitenkaan antaa hypellä sohvalla ja siitä kiivetä ikkunaan vain sen takia, että "sillä tavalla oppivat". Meillä on sellainen sohva (ja sellaiset pojat), että sieltä saatetaan oikeasti vain sukeltaa pää edellä alas. Vaikkei taitettaisikaan niskaa, niin en silti halua, että sieltä tullaan pää edellä alas.

      Hyvin sanottu tuo loppu, niin se tuntuukin olevan, että aina jostain tuntee syyllisyyttä ja juurikin yleensä ihan turhaan :) Kiitos samoin sinne! :)

      Poista
  9. Ei tarvitse ylisuojella, joka asiaa ei tarvitse kieltää ja varjella ettei mitään vain satu. Lapset kaatuilevat, putoilevat, lyövät päänsä ja kaikki tuo on normaalia tuon ikäiselle. Todella todella harvoin tapahtuu mitään suurta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastasin tuossa ylempänä ylisuojelemiseen. En siis koe ylisuojelevani :) Niin se onkin, että lapsille sattuu ja tapahtuu.

      Poista
  10. Tutulta kuulostaa! :) Meillä myös kaksostytöt 1v 4kk kiipeilevät kaikkialle ja ovat tutkimassa kaappien ja laatikoiden sisältöä niin kotona kuin kylässä! Sohva ja nojatuolit ovat olleet kovassa suosiossa täälläkin jo pitkään, samoin tv-taso ja sohvapöytä. Myös syöttötuoleihin koitetaan kiivetä tarmokkaasti itse, jos esim. ruuan saaminen pöytään kestää tyttöjen mielestä liian kauan. :D
    Kyllähän sitä tarkkana saa olla, kun on kaksi, jotka säntäilevät iloisesti ympäri asuntoa ymmärtämättä juurikaan mikä on vaarallista ja mikä ei. Päivät kuluvat siis pitkälti henkivartijan hommissa! :)

    Itsestä tämä alkanut toinen ikävuosi tuntuu kuitenkin moninkertaisesti helpommalta kuin ensimmäinen ikävuosi. Meillä kun olivat myös ensimmäisen vuoden haasteena keskosuus, maito- ja vehnäallergia sekä huonosti nukutut yöt. Nyt on ihanaa, kun yöt pääsääntöisesti nukutaan putkeen ja oikea ruokavalio on löytynyt. Lisäksi kävelyn oppimisen myötä tekemistä päivisin on nyt paljon enemmän, kun voi kierrellä lähialueen leikkipuistoja yms.

    Sohvalla kiipeilyyn voisin vinkata meillä toimineen kikan: sohvatyynyt kokonaan päiväksi pois ja pinoon. On sen verran matalampi ilman tyynyjä, että muksut osaavat itse helpommin kiivetä ylös ja alas. Sitten kun alkaa näyttää vakaammalta toiminnalta, ja tekniikka alastuloon on kunnossa, voi tyynyt lisätä takaisin. Toinen mitä aluksi käytettiin, oli sohvan blokkaaminen pinoamalla kasa tyynyjä sohvatyynyjen päälle, jolloin sohva oli niin korkea, ettei kiipeäminen onnistunut. Tässä kuitenkin huonona puolena se, että jos toinen onnistuikin kaikesta huolimatta kiipeämään sohvalle, oli tyynypino vaarallisempi paikka keikkua, kuin pelkkä sohva. Lisäksi sohvatyynyjä voi käyttää lattialla patjoina/tyynyinä. Ainakin meidän tytöt on tykänneet painia/nujuta patjojen päällä keskenään. Ostettiin vielä erikseen kokoon taitettavat vaahtomuoviset kaveripatjatkin heille, ja ovat olleet ihan ässät! Toivottavasti näistä vinkeistä oli jotakin apua!

    Tsemppiä sinnekin ikiliikkujien valvomiseen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa varsin tutulta! Pystyin hyvin samaistumaan! Kiva, että ekan vuoden haasteet on helpottanu :) Kiitos vinkistä, harmi ettei sitä voi toteuttaa meidän nahkasohvalla. Istuintyynyjä ei nimittäin saa irti. Mutta ollaan nyt blokattu kokonaan pääsy sohvalle huonekalujen turvin :) Se on tehonnut jo ainakin hieman, koska vapaa reittikään ei enää joka kerralla saa aikaan ryntäystä. Ehkä se hohto siitä alkaa hävitä? Hope so.

      Kiitos kommentista ja tsemppiä sinnekin! :)

      Poista
  11. Ja ai niin, piti vielä lisätä, että meillä tytöt ovat välillä myös muksahdelleet uusia asioita, kuten kävelyä opetellessaan, vaikka heitä koko ajan vahditaankin. Kolhuilta ei varmaankaan ihan täysin voi välttyä, vaikka kuinka haluaisikin! Itse olen yrittänyt ajatella asian niin, että suojelen lapsia pahimmilta kolhuilta ja vaarallisilta paikoilta parhaani mukaan, mutta uutta ei myöskään oikein voi oppia kuin harjoittelemalla, joten sopivissa tilanteissa lasten täytyy antaa touhuta ja opetella. Ja joskus tekevälle sattuu, eli pienet kolhut kuuluvat asiaankin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on! :) Täälläkin muksahdellaan aika ajoin, mutta eikun uudelleen kokeilemaan!

      Poista
  12. Kuulostaa niin tutulta. Meillä kaksosten vauvavuosi oli kohtuullisen helppo, mutta auta armias sitä ekaa taaperovuotta. Ne kiipesi kuin apinat, oikeasti mikään paikka alle 180 sentin korkeudella ei ollut turvassa, koska ne työnsi yhteisvoimin syöttötuolinsa esim. kirjahyllyn viereen kiivetäkseen sinne. Tai sitten yhtä aikaa eri puolilla kämppää, etten varmasti kerennyt poimimaan molempia pois yhtä aikaa.

    Ainut pelastus oli olla mahdollisimman paljon pois kotoa, perhekahvilassa, puistossa, kirjastossa. Vieraammissa paikoissa lapset ei kiivenneet ja riehuneet, vaan leikki ihan normaalisti, ja nukkui sitten hyvät päiväunet päälle. Mutta hei, se on vaihe, kyllä ne lopettaa sen päättömän kiipeilyn. Toinen taaperovuosi oli jo sitten tosi kiva, kun järkeä oli tullut jo vähän enemmän, voitiin kävellä ja jutella yhdessä. Että tsemppiä, kyllä se jonain päivänä helpottaa taas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa hyvin tutulta tuo apinameininki :D Meilläkin auttaa se jos ollaan jossain muualla kuin kotona. Perhekerhossa ovat yleensä tosi nätisti :) Kiitos, odottelen sitä päivää ;)

      Poista
  13. Mun pelastus on ollut ulkoilu. Aina ei jaksa lähteä mihinkään kerhoihin jne. mutta kotipihalle on helppo mennä aamuin illoin. Itselle vaan kunnon säänmukaiset vaatteet niskaan (lapsilla varusteet onkin yleensä kohdillaan), kahvikuppi matkaan ja menoksi :) Eihän siellä vuorokauden ympäri voi olla, mut kyllä meillä vähensi menohaluja sisällä huomattavasti, kun olivat eka purkaneet suurimmat virrat pihapuuhissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Lähden aina pihalle poikien kanssa jos tilanne vaatii sitä. Kyllä siis muutenkin, mutta se toimii myös sellaisena vikana oljenkortena :D Tilasin just kumisaappaat itselleni, että voin hyvillä mielin ulkoilla myös huonolla säällä :)

      Poista

Kiitos kommentista! <3