Lähdetään aamulla aikaisin, ollaan yötä hotellissa ja palataan kotiin sunnuntai-iltana. Reissu sovittiin jo aikaa sitten ja hyvä niin, koska muuten olisin luultavasti jäänyt kotiin. Aika huono sauma reissulle nyt, kun Jesse ei pysty hoitamaan poikia ja pojat ovat edelleen pienessä flunssassa. Onneksi äiti lupautui ottamaan pojat heille yöksi, että pääsen lähtemään. Jessekin saa olla rauhassa ja lepuuttaa jalkaansa. Pakko myöntää, että ikävöin poikia jo valmiiksi. 1,5 vuorokautta on pisin aika minkä olen ollut heistä erossa ja se tulee olemaan vaikeaa. Tiedän, että pojat pärjää loistavasti mummilassa, kyse ei ole siitä. En vaan jotenkin osaa päästää irti. Kelloa katsoessa mietin automaattisesti poikien päivärytmiä ja yöllä luulen kuulevani itkua... Voi kun osaisin olla miettimättä turhia ja heittäytyä vapaahetkeen, kun sellainen on tarjolla. Sama kaava toistuu joka kerta, esimerkkinä: kotona toivon pääseväni hetkeksi vaikka yksin kauppaan ja kaupassa nähdessäni lapsia tulee ihan kamala ikävä ja kiire kotiin. Argh, rasittavaa.
Onko muilla samaa? Äidille vaikeampaa kuin lapsille...
Meillä on ihanaa ohjelmaa tiedossa: shoppailua, hyvää ruokaa, kokovartalohieronta, kosmetologikäynti, vähän juhlimista ja paljon unta! Hotelliaamiainen, ah. Jesse on koko viikon jaksanut muistuttaa tulevasta hieronnasta ja lomasta ja miten olen sen ansainnut (niisk). Olen oikeasti pienen breikin tarpeessa ja sen puolesta taas tämä on juuri oikea aika tällaiselle tripille. Koitan ottaa kaiken irti ja olla miettimättä poitsuja liikaa. Vähän saa tietysti ikävöidä ;) xxxx
Mukavaa viikonloppua!
Mulla on ihan sama juttu. Just vietiin poika (1v2kk) yökylään mummin ja ukin luo. Hirvee ikävä tuli heti kun tultiin kotiin ja näin pojan lelut :D Sama homma jos lähden vaikka vaan viettämään iltaa ystävien kanssa. Koko ajan ikävä vaikka välillä on ihan ansaittua viettää omaa aikaa.
VastaaPoistaJoo, tuttua! Mutta kaipa se pikkuhiljaa (ehkä?) vähän helpottaa. Nyt reissussa pystyin yllättävän hyvin pitämään ikävän sellaisena positiivisena :)
Poista