Arvatkaa missä?

No Naistenklinikalla. Katotaan pääsenkö tekstin loppuun asti itkemättä.

Eilen illalla tunsin oloni voimattomaks ja vähän flunssaiseks. Seuraavana tuli aika voimakkaat menkkamaiset alavatsasäryt ja vatsa meni ihan sekaisin. Mun epäilyt avun tarpeeseen herätti vahvimmin se, että alapäähän kohdistui tosi kova paine, välillä vihloi ja toinen vauva tuntui olevan tosi alhaalla. Potkut tuntui nivustakin alempana. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ei oo kunnossa (onko tää nyt sitä äidinvaistoa? ;)).

Jesse oli just lähdössä kattoo futispeliä, kun sanoin et voi tulla lähtö. Arvottiin hetki ennen ku soitettiin Naikkarin päivystykseen. Sieltä käskettiin heti näytille.

Puolen tunnin päästä oltiin tutkimushuoneessa odottamassa lääkärin tuloa. Koko sairaalassa päivysti yksi lääkäri, joten oltiin varauduttu tunteja kestävään odotteluun. Lämpöä oli reilu 37,5astetta, muuten verikokeet ja pissa ok.

Lääkäri tuli tunnin päästä ja oli tosi mukava nainen. Tehtiin sisätutkimus ja ultrattiin. Lanka on pysynyt hyvin, mutta funneling suurentunut ja kalvot pullottaa pitkälle emättimeen :( ainoa mikä pitää nyt kasassa on tukilanka. Oli pelottavaa nähdä miten iso se musta kohta oli, tarkoittaen pitkälle auennutta sisäsuuta. Näkyi ihan selvästi miten A heilutteli varpaita tukilangan vieressä..!

Tuomio oli kova: heti osastolle, jossa pakkolevossa synnytykseen saakka. Mieli oli ihan maassa, pelotti, olin pettynyt itseeni. En oo ikinä nähnyt Jesseä niin surullisena eikä kyyneleetkään ollu kaukana. Yritin kysyä lääkäriltä mahkuista saada kaksi tervettä poikaa maailmaan, lääkäri sanoi et hyvän painon (550gr) ansiosta mitä luultavimmin jäisivät eloon jos nyt päättäisivät syntyä, mutta tulevasta ei voi sanoa mitään (mahdolliset kehityshidastumat, vauriot).

Oltiin siinä hetki hiljaa, mielessä pyöri kaikenlaista, kun lääkäri kirjoitti papruja kuntoon. Osasto kuulemma ihan täysi ja vessalupaa mietitään. Siinä vaiheessa iski vielä suurempi paniikki ja "mä en jää tänne". Itkin. Vaihdoin sairaalakoltun ja menin sänkyyn. Odoteltiin hetki osastolle siirtymistä käytävässä ja itkin. Siinä vaiheessa purkautui kaikki se paha olo ja tunsin olevani niin huono äiti.

Miksen saa pidettyä vauvoja sisällä? Miksen onnistu edes tässä? Vauvat on hengenvaarassa, koska paikat ei voi pysyä kiinni. Mitä oon tehnyt väärin? Miksi juuri me? Itkin.

Sitten tuli katkeruus. Mun odotusaika on ihan pilalla. Ajattelin aina raskausajan olevan elämäni parasta aikaa; masukuvia, Jesse silittelee masua, kuljen kaupungilla raskausonnesta hehkuen, laittaudun masun kanssa illanistujaisiin, shoppailen bebeille ja sisustan lastenhuonetta, käyn mammajoogassa, odotan innolla ja positiivisella jännityksellä milloin saadaan pojat maailmaan ja ulkoilen päivittäin. Babyshowereita oon odottanut nyt ehkä eniten, nekin jää :( okei, nyt tuli itku.

Tällä hetkellä makaan tukilangan varassa sairaalassa, pitkään. Pelkään koko ajan enkä voi ajatella muuta ku vauvoja ja tilanteen kehittymistä.

Päivästä toiseen sama rytmi, päivä muotoutuu ruoka-aikojen ympärille (t.odotan jo innolla lounasta, vaik vasta oli aamiainen :D), ei liikkumista, paino nousee ja peruskunto menee nollaan, ei söpöjä masukuvia, ei hankintoja, ei Jesseä jakamassa tätä samalla tapaa.

Oikeastaan tuntuu kuin mun raskaus olis jo jollain tapaa päättynyt. Ihan kesken. En ole päässyt puhumaan raskaudesta, kun esim.kaikki viime neuvolat on pitänyt perua tän tilanteen takia. Olisin kaivannut henkistä tukea fyysisen rinnalle. En tiedä äitiyslomasta yms.etuuksista mitään, ei ole raskaustodistusta, en tiedä miten saan hoidettua viralliset asiat töissä täältä käsin. Stressaa!

Tällaista täällä. Tukisukat jalassa, ihana aamiainen, tunnin viime yönä nukkuneen pärstä. Xxxx