Raskausviikolla 23+2

Tämä aika vuodesta tuo muistoja mieleen. Neljä vuotta sitten minut kirjattiin sisään Naistenklinikalle. Oli huhtikuinen ilta ja minulla oli päälläni paksu talvitakki. Matkalla sairaalaan tunsin kipua alavatsassani ja tiesin, että sille tielle jäädään. Autonpenkki oli kallistettu, jotta paine vähän hellittäisi. Puristin Jessen kättä ja ajettiin hiljaisuuden vallitessa. 

"Ei näytä hyvältä". Lääkäri tutki hoitajan avustuksella, punnitsi vaihtoehtoja ääneen ja sain kuulla, että niin aikaisin syntyvillä (23+2) ei ole juurikaan mahdollisuuksia selviytyä. Minut laitettiin odottamaan osastolta vapautuvaa paikkaa ja sain kortisonipiikin. Muistan radiossa soineet kappaleet ja palan kurkussa. Jesse joutui aika nopeasti lähtemään kotiin osastolle päästyäni. Makasin sängyssä, tuijotin kattoon ja pää oli tyhjä. Ulkona alkoi hämärtyä ja nukahdin.
 
Ensimmäisen viikon jälkeen olin perillä sairaalan rutiineista. Aamu alkoi vauvojen sydänkäyrien ottamisella ja päivä rytmittyi ruoka-aikojen mukaan. Nukuin parit päiväunet, katsoin monta tv-sarjaa läpi, kirjoitin blogia ja odotin vierailijoita. Ultra oli jokaisen viikon kohokohta. Oli ihana päästä näkemään vauvat ja saada tietää kohdunsuun tilanteesta. Sen lisäksi oli jännittävää päästä pois siitä pienestä huoneesta, jossa olin vuorokauden ympäri. Muistan erityisesti sen kerran, kun monen viikon makaamisen jälkeen minut kävelytettiin ultrahuoneeseen. Matkaa oli parin huoneen verran, mutta tarvitsin apua kävelemiseen. Se oli outo tunne, kun jalat ei tuntuneet kantavan enkä muistanut missä asennossa kävellään. Piristyin siitä pienestä "retkestä" todella paljon. Viikko viikolta tuli joku hoitohenkilökunnasta taivastelemaan, kun olin edelleen siellä. Muutama lääkäri ei olisi ikinä uskonut, että raskaus etenee edes viikolle 26.

Olen kokemukseni myötä varma, että ihmisellä on jokin sisäänrakennettu selviytymismoodi. En voi uskoa, että olen oikeasti maannut sängyssä liki yhdeksän viikkoa, siis yli kaksi kuukautta! Pahinta kaikessa oli epätietoisuus vauvojen selviytymisestä. Kaikesta tästä selvittiin eikä minulle jäänyt traumoja vaan lähinnä kiitollisuus saamastani hyvästä hoidosta ja keskosvauvojeni selviytymisestä.

Osastoaikaan liittyy kaikesta huolimatta myös hyviä muistoja. Pääsääntöisesti pidin sairaalaruoasta ja erityisesti välipaloista, ehdin katsoa paljon sarjoja ja lueskella blogeja, nukuin paremmin kuin ikinä - keskimäärin 8-10 tuntia yössä + päiväunet ja kaikki tärkeimmät ihmiset kävivät moikkaamassa ja piristämässä. Yksi ystävistäni mm. lakkasi varpaankynteni, koska en siihen itse pystynyt ja äitini järjesti vapun huoneeseeni serpentiinillä ja vappupalloilla. Jessen kanssa meille muodostui omat sairaalajuttumme. Muistan ikuisesti sen, kuinka Jesse istui sängyn jalkopäässä ja teki sudokua samalla painellen jalkojani. Tämä toistui yhtä kertaa lukuunottamatta joka ilta. Kuinkakohan monta sudokua me tuona aikana tehtiin..? Pidettiin leffailtoja ja Jesse toi Filmtownista lempparikarkkejani (kunnes todettiin raskausdiabetes), juteltiin enemmän kuin koskaan ja suhteemme vain lujeni. 

Jimi ja Theo syntyivät pitkän odotuksen päätteeksi onneksi "vasta" 31+0. Toivuin nopeasti ja nousin sektion jälkeen sängystä itse kuuden tunnin kuluttua. Menin vauvojen luo teholle, jossa istuin pyörätuolissa. Illalla kävin suihkussa ja pääsin ulos ensimmäistä kertaa kuukausiin. Raikas ulkoilma tuntui uskomattomalta. Jossain välissä oli tullut kesä ja minä olin sairaalassa talvitakkini kanssa. Olin valkoisempi kuin ikinä, ihoni oli herkkä, lihakset oli surkastuneet, silmät eivät kestäneet auringonvaloa ja tunsin oloni kaikinpuolin lepakoksi, joka oli heitetty pimeydestä aurinkoon. Sen jälkeen olin pitkään kiitollinen ihan perusasioista, kuten raikkaasta ulkoilmasta, kävelemisen mahdollisuudesta, pitkistä suihkuista ja kaupassa käymisestä. Edelleen muistan hämmästellä tätä vuodenaikaa erityisen paljon ja nautin joka hetkestä. Nyt jaan kevään muuttumisen kesäksi kahden ihmeeni kanssa.

Oletteko lukeneet blogiani sairaala-ajoiltani asti?