Jesse lähti kotiin keskiviikkona klo. 22 aikaan. Yritin nukkua, mutta se oli vaikeaa, kun pystyin olemaan vaan yhdessä asennossa, että anturit pysyi hyvin kiinni. Yö meni huonosti. Olo oli luultavasti magnesiumin johdosta tosi epämukava ja jouduin pissaamaan metallipönttöön sängyn vieressä. Hätä tuntui olevan jatkuvasti ja silti tuli kerralla vain pari tippaa. Olin koko yön antureissa kiinni, kun supistuksia ja poikien sykkeitä tarkkailtiin. Kätilö ravasi huoneessa koko yön, kun vaihdettiin tippapusseja ja asetettiin anturit uudelleen jos ne oli liikkuneet. Olin ihme horroksessa koko yön ja laskin aikaa magnesiumin loppumiseen, 5.20. Silloin pissalla käynti helpottui ja epämukavuus hellitti vähän. Sain torkuttua horroksessa tunnin. Koko yön supisteli estolääkkeestä huolimatta ja supparit tuntui myös selässä.
Mietin joskus, että tunnistanko niitä "oikeita synnytyssupistuksia" ja nyt tiedän vastauksen. Kyllä ne tunnistaa! Hengitys tuntui salpautuvan supistusten ajaksi ja supistuksiin ja hengittämiseen piti oikeasti kiinnittää huomiota. Puristi ja särki. Yö meni hitaasti. Minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Tarkkailin poikien sykkeitä ja supistusten voimakkuutta. Luin blogeja. Olin Facebookissa. Jatkoin jo tutuksi tullutta ajanvietettä: tuijotin valkoista kattoa. Mietin asioita. Jännitin aamua ja mitä lääkärit sanovat. Pelkäsin, että joudun takaisin vanhaan huoneeseen odottamaan ja olo vaan pahenee.
Vähän ennen 9 aamulla osastolääkärit ja kätilö tulivat kysymään vointia. Sanoin rättiväsyneenä, että on kurja olo ja paineentunne on lisääntynyt. Lääkärin tekemän sisätutkimuksen mukaan olin auki 6cm ja pieni jalka oli jo kovasti tulossa - vedet ei ollut mennyt vielä. Aamupalaverissa oli päätetty, että mut leikataan aamun toisena. Syynä tilanteen nopea eteneminen eivätkä lääkärit halunneet odottaa vesienmenoa, koska silloin tulisi jo kiire ja komplikaatioiden riski kasvaa. Olin yllättynyt ja ihmeissäni, mutta helpottunut. Lääkärit oli rauhallisia ja sanoivat iloisina, että "tänään on hyvä päivä poikien syntyä". Mulle tuli jotenkin levollinen ja odottava olo. Oli kiva, kun tiesi mitä tapahtuu. Ekaa kertaa pitkään aikaan sanottiin jotain varmaa ja tiesin mitä tulee tapahtumaan.
Mua kehotettiin soittamaan Jesselle heti, koska lähtö leikkaussaliin tulisi parin tunnin sisällä. Soitettuani, Jesse lähti samantien tulemaan töistä. Se oli ihan yllättynyt, koska ei ollut uskonut poikien syntyvän kuitenkaan ihan vielä. Sen työpäivä jäi siihen ja 20 minuutissa se oli jo sairaalassa. Jesse ehti hyvin mukaan ja kuunneltiin yhdessä, kun kätilö selitti mitä tulee tapahtumaan. Kertasin Jesselle ennen leikkaussaliin lähtöä mitä toivon sen tekevän. Halusin, että Jesse pitää musta kiinni koko ajan ja puhuu rauhallisella äänellä niitä näitä ja rauhoittelee ja silittää jos mua sattuu tai panikoin.
Pääsin leikkaussaliin jo tunnin päästä ilmoituksesta. Olin ehtinyt onneksi soittaa äitille ja laittaa viestit anoppilaan ja muutamalle kaverille ja tietysti päivittää tilannetta teille ;)
Leikkaussali oli paljon "viihtyisämpi" kuin mitä odotin. Se ei näyttänyt perinteiseltä leikkaussalilta metallipintoineen yms. vaan tavalliselta hoitohuoneelta. Siirryin leikkauspedille ja heti ympärillä hääri monta henkilöä. Jokainen esitteli itsensä ja kertoi mitä tekee. Tuli happiviikset, vaihdettiin asentoa, laitettiin monta tippaa, kerrattiin tilanne, juotettiin nestettä vatsan neutralisoimiseksi, laitettiin myssy ja vaikka mitä. Opiskelija kävi kysymässä lupaa saada seurata leikkausta. Nyökkäilin vaan kaikille ja yritin pysyä menossa mukana. Anestesialääkäri tuli tutuimmaksi, koska hän oli koko leikkauksen ajan vieressäni ja selitti mitä tapahtuu.
Sain spinaalipuudutuksen. Se laitettiin selkään ja sitä varten mun piti olla mahdollisimman pienessä sikiöasennossa liikkumatta selkä kissamaisesti köyristettynä. Nyt en muista tarkkaan, mutta selkää pistettiin useampaan otteeseen ja pari kertaa kuulin lääkärin sanovan, ettei se nyt mene kohdalleen ja mua työnnettiin enemmän kippuraan. Se oli tosi vaikeaa ison masun kanssa, kun se jäi puristuksiin ja oli vaikea hengittää. Lopulta puudute saatiin laitettua ja pikkuhiljaa tunto katosi jaloista. Se oli hassun tuntuista. Tässä vaiheessa Jesse tuli saliin. Jesse oli mennyt vaihtamaan leikkaussalivaatteet päälle.
Pelkäsin etukäteen juurikin puudutuksen laittoa. Laittohetkellä pelko oli ihan minimissä. Kaikki olivat niin mukavia, että mulle tuli hyvä ja turvallinen olo. Asiat tapahtuivat myös sellaisella tahdilla, etten ehtinyt pelätä tai stressata mistään. Mietin poikia ja odotin ensikohtaamista <3
Alkuvalmistelut oli tehty ja leikkaavat lääkärit tulivat saliin. Yhteensä salissa oli noin 15 ihmistä. Ainakin kaksi leikkaavaa lääkäriä, anestesialääkäri, sairaanhoitajia(?), opiskelija, kaksi lastenlääkäriä. Puudutuksen tehokkuutta kokeiltiin jollain kylmällä. Ensin laitettiin kylmää mun poskelle ja sen jälkeen vatsalle ja kylkiin. Meni monta kertaa ja aika pitkään, kun tunsin edelleen kylmää tai viileää. Oli tosi hankala sanoa miltä se tuntuu. Tunsin selvästi sen kylmän kosketuksen, mutten osannut sanoa oliko se kylmempi kuin edellisellä kokeilukerralla ja tuntuiko se selvästi kylmältä vai vaan kosketukselta. Anestesialääkäri vaikutti jo turhautuneelta, kun vastasin niin epämääräisesti. Hän sanoi, että kosketus kuuluukin tuntea, ei kylmää. Sanoin niin selvästi, kun pystyin. Tuntui selvästi ja vieläkin aika viileältä.
Yhtäkkiä tunsin kovaa kipua vatsalla ja lääkäri sanoikin, että nyt aloitettiin. Heti alusta alkaen sattui ja paljon! En osaa sanoinkuvailla sitä kipua ja tunnetta. Sanoin, että sattuu ja anestesialääkärin ilme oli aika huolestunut. En tiedä ehtikö puudutus vaikuttaa kunnolla. Tärisin, kyyneleet valui, puristin silmiä kiinni, verenpaine romahti ja Jesseltä katosi varmaan tunto sormista.
Sairaanhoitaja kysyi onko paha olo, johon nyökkäsin. Sain verenpaineeseen lääkettä ja varmaan jotain muutakin, kun olo oli aika hämärä. Kipu yltyi yltymistään ja tunsin ihan selvästi mitä siellä tehdään. Vähiten kipua tunsin, kun poikia otettiin ulos ja vatsaa venytettiin. Luulin aina, että se on kivuliain vaihe. Jossain vaiheessa multa kysyttiin haluaisinko kuunnella radiota, etten keskity leikkaukseen. Radio laitettiin päälle ja kärvistelin Jukka Pojan tahtiin. Muistan myös miettineeni Greyn anatomiaa, kun leikkaavat lääkärit juttelivat keskenään kaikessa rauhassa kesälomasuunnitelmistaan yms., samalla kun operoivat. Hassua ehkä, mutta se rauhoitti. Ei ollut hätää, kun lääkärit ottivat niin rennosti.
Aloin itkeä, kun anestesialääkäri sanoi, että ihan kohta pojat on täällä. Enää pieni hetki. Tulee juhannusvauvat. Meni 9 minuuttia leikkauksen aloittamisesta, kun A-vauva syntyi, 10.41. Lääkärit kehuivat pojan ulkonäköä ja saatiin nähdä poju vilaukselta. Pelästyin pojan kokoa, niin pieni. Minuutti sen jälkeen syntyi B-vauva parkaisten kovaan ääneen, 10.42. Nähtiin B-poika ja kaikki alkoivat onnitella meitä. Olo oli epäuskoinen, mutta niin onnellinen! Katsottiin Jessen kanssa toisiamme enkä ikinä unohda sitä hetkeä.
Mua alettiin ommella ja vielä kerran tunsin todella kovaa kipua, kun vatsaa huuhdeltiin/pestiin. Lääkärit kuuli mun huohottavasta hengityksestä, että tuntuu pahalta ja koittivat rauhoitella. Jesse lähti poikien luo. Hetken päästä Jesse tuli B-pojan kanssa moikkaamaan. Sain pojan vierelle ja juttelin hetken.
Pojat ja Jesse lähtivät kohti Lastenklinikkaa, kun ensiapu oli annettu. A-poika syntyi vaisuna ja vasta pari päivää synnytyksen jälkeen saatiin tietää synnytyskertomuksesta, että poikaa oli elvytetty 6 minuuttia heti syntymän jälkeen.(!!!) Sen takia olin saanut vain B-pojan vierelleni. B-poika syntyi parkaisun kera ja voi hyvin.
A-vauva 1580g 42cm apgar-pisteitä 2/2/9
B-vauva 1660g 41,8cm apgar-pisteitä 6/7
Ompelemisen jälkeen poistettiin tukilanka alakautta. Se oli ihan pikkujuttu, lähti helposti enkä tuntenut mitään. Kaikki salissa onnittelivat ja tunsin ylpeyttä, meidän pienet pojat!
Siirryin heräämöön, jonne Jesse tuli melkein heti. Mukanaan ekat kuvat pojista! Tuijotin kuvia ja yritin sisäistää , että olen äiti! Sain paljon onnitteluviestejä ja aika heräämössä meni nopeasti. Olin siellä noin pari tuntia. Haava tuntui kipeältä, kun aloin liikutella jalkoja ja sain särkylääkettä.
Heräämöstä siirryin lapsivuodeosastolle vauvattomien huoneeseen. Sain säännöllisesti särkylääkettä ja jalkojen tunnon palautumista tarkkailtiin. Sektion aikana tai sen jälkeen ei tullut komplikaatioita (paitsi A-vauvan hengittämättömyys). Kohtu supistui nopeasti, jälkivuoto oli/on normaalia, haava on siisti ja parantunut hyvin. Leikkaavaksi lääkäriksi sattui onneksi jo osastolla tutuksi tullut osastolääkäri, joka on sairaalan ainoa itsestään sulavilla tikeillä leikkaava. Hän leikkaa 1 potilaan/kk, joten kävi aika hyvä tuuri!
Jesse oli aivan ihana, täydellinen tukihenkilö. Teki kaiken juuri kuten olin toivonut ja muisti ottaa jopa kuvia ;) Sektiosta jäi hyvä mieli, vaikka alun kipu olikin ihan jäätävää. Koko hoitohenkilökunta oli mukavaa ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Synnytyksestä jäi positiivinen kuva eikä sektio ollut kokemuksena ollenkaan niin paha mitä olen muilta kuullut. Seuraavaksi voisin kirjoittaa sektiosta toipumisesta. xxxx
Jäikö jotain kertomatta, mitä haluatte tietää?
Mua kehotettiin soittamaan Jesselle heti, koska lähtö leikkaussaliin tulisi parin tunnin sisällä. Soitettuani, Jesse lähti samantien tulemaan töistä. Se oli ihan yllättynyt, koska ei ollut uskonut poikien syntyvän kuitenkaan ihan vielä. Sen työpäivä jäi siihen ja 20 minuutissa se oli jo sairaalassa. Jesse ehti hyvin mukaan ja kuunneltiin yhdessä, kun kätilö selitti mitä tulee tapahtumaan. Kertasin Jesselle ennen leikkaussaliin lähtöä mitä toivon sen tekevän. Halusin, että Jesse pitää musta kiinni koko ajan ja puhuu rauhallisella äänellä niitä näitä ja rauhoittelee ja silittää jos mua sattuu tai panikoin.
Pääsin leikkaussaliin jo tunnin päästä ilmoituksesta. Olin ehtinyt onneksi soittaa äitille ja laittaa viestit anoppilaan ja muutamalle kaverille ja tietysti päivittää tilannetta teille ;)
Leikkaussali oli paljon "viihtyisämpi" kuin mitä odotin. Se ei näyttänyt perinteiseltä leikkaussalilta metallipintoineen yms. vaan tavalliselta hoitohuoneelta. Siirryin leikkauspedille ja heti ympärillä hääri monta henkilöä. Jokainen esitteli itsensä ja kertoi mitä tekee. Tuli happiviikset, vaihdettiin asentoa, laitettiin monta tippaa, kerrattiin tilanne, juotettiin nestettä vatsan neutralisoimiseksi, laitettiin myssy ja vaikka mitä. Opiskelija kävi kysymässä lupaa saada seurata leikkausta. Nyökkäilin vaan kaikille ja yritin pysyä menossa mukana. Anestesialääkäri tuli tutuimmaksi, koska hän oli koko leikkauksen ajan vieressäni ja selitti mitä tapahtuu.
Sain spinaalipuudutuksen. Se laitettiin selkään ja sitä varten mun piti olla mahdollisimman pienessä sikiöasennossa liikkumatta selkä kissamaisesti köyristettynä. Nyt en muista tarkkaan, mutta selkää pistettiin useampaan otteeseen ja pari kertaa kuulin lääkärin sanovan, ettei se nyt mene kohdalleen ja mua työnnettiin enemmän kippuraan. Se oli tosi vaikeaa ison masun kanssa, kun se jäi puristuksiin ja oli vaikea hengittää. Lopulta puudute saatiin laitettua ja pikkuhiljaa tunto katosi jaloista. Se oli hassun tuntuista. Tässä vaiheessa Jesse tuli saliin. Jesse oli mennyt vaihtamaan leikkaussalivaatteet päälle.
Pelkäsin etukäteen juurikin puudutuksen laittoa. Laittohetkellä pelko oli ihan minimissä. Kaikki olivat niin mukavia, että mulle tuli hyvä ja turvallinen olo. Asiat tapahtuivat myös sellaisella tahdilla, etten ehtinyt pelätä tai stressata mistään. Mietin poikia ja odotin ensikohtaamista <3
Alkuvalmistelut oli tehty ja leikkaavat lääkärit tulivat saliin. Yhteensä salissa oli noin 15 ihmistä. Ainakin kaksi leikkaavaa lääkäriä, anestesialääkäri, sairaanhoitajia(?), opiskelija, kaksi lastenlääkäriä. Puudutuksen tehokkuutta kokeiltiin jollain kylmällä. Ensin laitettiin kylmää mun poskelle ja sen jälkeen vatsalle ja kylkiin. Meni monta kertaa ja aika pitkään, kun tunsin edelleen kylmää tai viileää. Oli tosi hankala sanoa miltä se tuntuu. Tunsin selvästi sen kylmän kosketuksen, mutten osannut sanoa oliko se kylmempi kuin edellisellä kokeilukerralla ja tuntuiko se selvästi kylmältä vai vaan kosketukselta. Anestesialääkäri vaikutti jo turhautuneelta, kun vastasin niin epämääräisesti. Hän sanoi, että kosketus kuuluukin tuntea, ei kylmää. Sanoin niin selvästi, kun pystyin. Tuntui selvästi ja vieläkin aika viileältä.
Yhtäkkiä tunsin kovaa kipua vatsalla ja lääkäri sanoikin, että nyt aloitettiin. Heti alusta alkaen sattui ja paljon! En osaa sanoinkuvailla sitä kipua ja tunnetta. Sanoin, että sattuu ja anestesialääkärin ilme oli aika huolestunut. En tiedä ehtikö puudutus vaikuttaa kunnolla. Tärisin, kyyneleet valui, puristin silmiä kiinni, verenpaine romahti ja Jesseltä katosi varmaan tunto sormista.
Sairaanhoitaja kysyi onko paha olo, johon nyökkäsin. Sain verenpaineeseen lääkettä ja varmaan jotain muutakin, kun olo oli aika hämärä. Kipu yltyi yltymistään ja tunsin ihan selvästi mitä siellä tehdään. Vähiten kipua tunsin, kun poikia otettiin ulos ja vatsaa venytettiin. Luulin aina, että se on kivuliain vaihe. Jossain vaiheessa multa kysyttiin haluaisinko kuunnella radiota, etten keskity leikkaukseen. Radio laitettiin päälle ja kärvistelin Jukka Pojan tahtiin. Muistan myös miettineeni Greyn anatomiaa, kun leikkaavat lääkärit juttelivat keskenään kaikessa rauhassa kesälomasuunnitelmistaan yms., samalla kun operoivat. Hassua ehkä, mutta se rauhoitti. Ei ollut hätää, kun lääkärit ottivat niin rennosti.
Aloin itkeä, kun anestesialääkäri sanoi, että ihan kohta pojat on täällä. Enää pieni hetki. Tulee juhannusvauvat. Meni 9 minuuttia leikkauksen aloittamisesta, kun A-vauva syntyi, 10.41. Lääkärit kehuivat pojan ulkonäköä ja saatiin nähdä poju vilaukselta. Pelästyin pojan kokoa, niin pieni. Minuutti sen jälkeen syntyi B-vauva parkaisten kovaan ääneen, 10.42. Nähtiin B-poika ja kaikki alkoivat onnitella meitä. Olo oli epäuskoinen, mutta niin onnellinen! Katsottiin Jessen kanssa toisiamme enkä ikinä unohda sitä hetkeä.
Mua alettiin ommella ja vielä kerran tunsin todella kovaa kipua, kun vatsaa huuhdeltiin/pestiin. Lääkärit kuuli mun huohottavasta hengityksestä, että tuntuu pahalta ja koittivat rauhoitella. Jesse lähti poikien luo. Hetken päästä Jesse tuli B-pojan kanssa moikkaamaan. Sain pojan vierelle ja juttelin hetken.
Pojat ja Jesse lähtivät kohti Lastenklinikkaa, kun ensiapu oli annettu. A-poika syntyi vaisuna ja vasta pari päivää synnytyksen jälkeen saatiin tietää synnytyskertomuksesta, että poikaa oli elvytetty 6 minuuttia heti syntymän jälkeen.(!!!) Sen takia olin saanut vain B-pojan vierelleni. B-poika syntyi parkaisun kera ja voi hyvin.
A-vauva 1580g 42cm apgar-pisteitä 2/2/9
B-vauva 1660g 41,8cm apgar-pisteitä 6/7
Ompelemisen jälkeen poistettiin tukilanka alakautta. Se oli ihan pikkujuttu, lähti helposti enkä tuntenut mitään. Kaikki salissa onnittelivat ja tunsin ylpeyttä, meidän pienet pojat!
Siirryin heräämöön, jonne Jesse tuli melkein heti. Mukanaan ekat kuvat pojista! Tuijotin kuvia ja yritin sisäistää , että olen äiti! Sain paljon onnitteluviestejä ja aika heräämössä meni nopeasti. Olin siellä noin pari tuntia. Haava tuntui kipeältä, kun aloin liikutella jalkoja ja sain särkylääkettä.
Heräämöstä siirryin lapsivuodeosastolle vauvattomien huoneeseen. Sain säännöllisesti särkylääkettä ja jalkojen tunnon palautumista tarkkailtiin. Sektion aikana tai sen jälkeen ei tullut komplikaatioita (paitsi A-vauvan hengittämättömyys). Kohtu supistui nopeasti, jälkivuoto oli/on normaalia, haava on siisti ja parantunut hyvin. Leikkaavaksi lääkäriksi sattui onneksi jo osastolla tutuksi tullut osastolääkäri, joka on sairaalan ainoa itsestään sulavilla tikeillä leikkaava. Hän leikkaa 1 potilaan/kk, joten kävi aika hyvä tuuri!
Jesse oli aivan ihana, täydellinen tukihenkilö. Teki kaiken juuri kuten olin toivonut ja muisti ottaa jopa kuvia ;) Sektiosta jäi hyvä mieli, vaikka alun kipu olikin ihan jäätävää. Koko hoitohenkilökunta oli mukavaa ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Synnytyksestä jäi positiivinen kuva eikä sektio ollut kokemuksena ollenkaan niin paha mitä olen muilta kuullut. Seuraavaksi voisin kirjoittaa sektiosta toipumisesta. xxxx
Jäikö jotain kertomatta, mitä haluatte tietää?
Hui! Hurjaa tuo elvyttäminen :( onneksi kaikki nyt hyvin <3 mä itse mietin tuota sektioon joutumista, enkä osaa jotenkin jännittää sitä ollenkaan. Osattiinko sulle sanoa syytä miksi se puudutus ei vaikuttanut? :o
VastaaPoistaTuli taas kyyneelt silmiin :') Tää oli jotenkin erinlainen sektio kertomus kuin yleensä. Pelkään/pelkäsin sektioon joutumista eniten raskauden aikana mutta kaikki meni hyvin sinäänsä että pystyin synnyttämään alakautta. Onneks lastenklinikka on niin ihana paikka pienille vastasyntyneille että kotona on huoleton olo, kun tietää pienen/pienten olevan maailman parhaimmassa hoidossa/hoivassa sielä :) (poikani oli elämänsä ensimmäiset 2viikkoa lastenklinikalla)
VastaaPoistaMinulle tuli elävästi mieleen oma sektioni mikä tehtiin kanssa naistenklinikalla. En osannut kanssa oikein kertoa olinko puutunut tarpeeksi ja pelkäsinkin ennen kuin leikkausta alettiin tekemään olenko tarpeeksi puutunut. Aluksi tuntui valtavaa kipua ja anestesialääkäri kysyikin haluanko että minut nukutetaan, mutta ajattelin kivun kohta olevan ohi ja kestäväni sen. Alun kivun jälkeen leikkaus sujui kuitenkin hyvin ja minullekin jäi kanssa positiivinen kokemus sektiosta. Kun vauvat oli saatu ulos, unohtuikin kaikki kipu :) Heräämössä olin aivan ihmeissäni ja oli vaikea uskoa että minusta oli vihdoin tullut äiti :)
VastaaPoistaKaikkea hyvää teille :)
Joka päivä täällä innolla seurataan onko uutta postausta tullut!
T:kohta 3 kk ikäisten kaksosten onnellinen äiti :)
Voi että mä itken...<3
VastaaPoistaJäin kans miettimään tuota kipuasi sektion aikana.. itselleni on myös sektio tehty enkä tosissaan tuntenut juuri mitään leikkauksen aikana.. kysyitkö/kerrottiinko sulle miksei puudutus toiminut parhaalla mahdollisella tavalla? Mutta loppu hyvin kaikki hyvin :) Onnea ihanista pojista <3
VastaaPoistaEi sektiossa pitäisi kipua tuntua, mä en tuntenut muuta kun paineentunnetta, en kipua. Miehen veljen avopuoliso nukutettiin kun ei puudutus auttanut. Onhan nukutuskin riski, mutta ei siinä mitään olisi saanut tuntea. Hurjaa.
VastaaPoistaMutta, mukavaa että pojat on nyt maailmassa :)
Hyvä, että sektiosta jäi hyvä mieli - ja että pojat voivat hyvin. Mullekin ensimmäinen sektiokin oli ihan positiivinen kokemus, vaikka kaikki ei ihan putkeen mennytkään (mutta kipua en kyllä onneksi tuntenut), ja kaksosten sektioon oli sitten helppo mennä - ja se kyllä sujuikin tosi paljon paremmin.
VastaaPoistaMä muistan kans et leikkaavat lääkärit höpötteli niitä näitä samalla kun leikkas:D ihana tarina :)
VastaaPoistaVoi vitsi, tuli mieleen että aika ikävää kun sait vasta kertomuksesta tietää ton elvytysjutun. Mä melkein laittaisin palautetta menemään, kyllä tollaisesta ois pitänyt kertoo ihan heti ja kasvotusten. Mutta tosiaan, onneksi kaikki meni hyvin. :)
VastaaPoistaNyt on pakko kommentoida, itselleni tehtiin kiireellinen sektio, niin kiireellä mentiin ettei kukaan ehtinyt edes kertoa tulevalle isälle mihin mua kärrätään.
VastaaPoistaMulla ei kyllä leikkaus tuntunut yhtään missään, siis ei tuntunut ollenkaan, todella outoa että sua on sattunut :O
Mutenkin mua harmitti tuolla aiemmin kun puhuit että toivottavasti ei mene sektioon, samoin kuin mua harmittaa aina jos joku vastustaa sitä ehdottomasto. Mä nimittäin olin jo etukäteen miettinyt että niinkin voi käydä ja siinähän ei mitään pahaa ole, niinkun ei ollutkaan. Ja seuraava lapseni syntyy suunnitellulla sektiolla :)
Kyllä moni alakautta synnyttänyt tuttu on parantunut paljon pidempään kun mun sektiohaava :D
Sulla on koskettava ja aivan ihana blogi! :)