Jimi aloittaa aamun yleensä huutamalla ja vaatimalla samantien äidin tai isin paikalle. Hän haluaa heti päästä syliin ja viettää siinä tovin. Aamu alkaa Jimin osalta noin 7-8 aikaan, mutta Theo tykkää nukkua jopa yhdeksään asti ja välillä kääntää kylkeä silloinkin jos menen herättämään. Harmittavan usein Jimi onnistuu herättämään veljensä huutamisellaan.
Kaksivuotiaiden lempileikkejä on potkuautoilla ajaminen, leikkiruokien tekeminen ja tarjoaminen, temput
(kuperkeikka, yhdellä jalalla hyppiminen, yleinen hyppely) ja hippa. Kirjat on edelleen suosiossa ja parhaiten pojat saa rauhoittumaan kirjaa lukemalla. Heille on kehittynyt yhteisiä "koodisanoja", kuten halutessaan vaihtaa veljen kanssa kädessä olevaa tavaraa, sanotaan "kiittii" ja tarjotaan vaihtokauppaa.
Kahden vuoden kunniaksi sai uhma aivan uudenlaisen levelin. On ne tietyt kielletyt asiat, mitä ei saa ottaa/tehdä, mutta silti niistä saa kieltää uudelleen ja uudelleen miljoona kertaa päivässä, molempia, vuorotellen. Vastaukseksi saan ilkikurisen ja ylpeilevän hymyn ja oikein sellaisen
"et saa-aa kiinnii"- härnäyksen. Tähän ei auta mikään, paitsi ehkä ikä sitten joskus. Pojat ovat olleet rajojaan äärimmilleen venyttäviä siitä lähtien, kun luonne alkoi tulla esiin eli noin vuosikkaasta. Ei auta kieltäminen, ei toisto, ei selitykset, ei huomiotta jättäminen, ei mikään. Menetän hermot ainakin sen miljoona kertaa päivän aikana, mutta yksi hymy tai minuutin tihurauha saa sen unohtumaan. Järkyn uhman lisäksi kaksivuotiailla on kova tarve läheisyyteen ja hellyydenosoituksiin. Siinä missä pikkuautoja paiskataan parkettiin niin tullaan kädet ojossa kohti valmiina antamaan pusuja. Molemmat viihtyvät sylissä, roikkuvat jalassa kiinni jos koitan mennä edes vessaan ja tulevat kesken kaiken antamaan pusun ja halin. Ääripäästä toiseen. Anteeksi pyydetään halaamalla
"ant". Pojat halailevat myös toisiaan ja saattavat kesken leikin alkaa silittää toista. Veli on todella tärkeä, paras kaveri.
Uhma näkyy kaikessa. Me ei olla koskaan aikaisemmin jouduttu taistelemaan perusasioista, kuten pukemisesta, ulos lähtemisestä, syömisestä tai iltapesusta. Nyt kaikki on EI. Ulos lähteminen aiheuttaa lötköspagetti -kohtauksen huudolla säestettynä, syöminen tapahtuu lattian kautta suuhun -menetelmällä ja hampaat saadaan pestyä ohjaamalla huomio taitavasti Muumipeikko-hammastahnaan. Annan ruoan jälkeen leivän, joka lentää lattialle. Laitan leivän pois ja alkaa huuto, kun leipä halutaankin. Sama kaava toistuu ihan kaiken kanssa.
Haluan, en halua, haluan, en halua. Jimi sai lohduttomia itkuraivokohtauksia joku aika sitten, joihin ei auttanut mikään. Äidin rakas huusi naama punaisena eikä auttanut muu kuin katsoa, ettei satuta itseään mihinkään. Hetken raivottuaan otin katsekontaktin ja pidin hellästi päästä kiinni samalla sanoen hitaasti
"kaikki hyvin", jolloin tilanne yleensä laukesi hellyyspuuskana syliin.
Sanoinko jo, ääripäästä toiseen.
Ollaan opittu aika hyvin sietämään tätä. Helppoa elämä kahden uhmakkaan kaksivuotiaan kanssa ei todellakaan ole eikä aina kovin mukavaakaan, mutta luotan tämän loppuvan joskus. Ärsyttävintä on se, kun joku sanoo tällaisen käytöksen olevan vanhempien syytä. Olin yksi päivä poikien kanssa lounaalla ja Jimi kiljahteli leikkisästi ja odotti veljen lähtevän mukaan siihen. Koitin itse saada syötyä ja viihdytin poikia siinä samalla. Viereisessä pöydässä alkoivat keski-ikäiset naiset kovaan ääneen puhumaan siitä kuinka ruokarauha on nyt mennyt,
"järkyttävää käytöstä" ja
"kun ei lapsia yhtään komenneta". Yksi heistä piti käsiä korvilla. Ei tuntunut kovin kivalta kuunnella moista ja selviytyä tilanteesta yksin. Tiedän, että on myös niitä perheitä, joissa vanhemmat voivat katsoa peiliin lapsen tehdessä mitä sattuu, mutta meillä ei niin ole. Pojilla on selvät säännöt, me ollaan johdonmukaisia ja suht tiukkoja kasvattajia, opetetaan hyviä käytöstapoja eikä anneta periksi. Tästä huolimatta meidän pojat ovat uhmakkaita, tihuloivat minkä kerkeävät eikä meidän koti säilyisi ehjänä ellei sitä olisi tehty lapsiystävälliseksi. Meidän pojat eivät ole niitä, jotka uskovat kerrasta ja joiden lähellä voi pitää mitään särkyvää.
Jimi ja Theo ovat alkaneet puhumaan yhä enemmän täytettyään kaksi. He osaavat todella paljon sanoja ja toistavat kaiken. Joka ilta lastenhuoneesta kuuluu
"äiti, isi, mummi, pappa, mummo, mummu, täti..." ja lista jatkuu kummeilla, koirilla jne. Kaikki heille tärkeät ihmiset (ja koirat) käydään läpi. Yleensä he höpöttävät toisilleen, kunnes nukahtavat.
Ihan älyttömän raskasta aikaa, kun ei voi hetkeksikään kääntää selkäänsä tihulaisille, mutta myös ihanaa ja palkitsevaa. Se, kun pienet kädet tulevat tiukasti kaulan ympärille tai kun pipi paranee äidin puhaltaessa siihen.
Mitä ajatuksia/kokemuksia teillä on uhmasta?
