Lähtökohdat minkäänlaiseen vappufiilikseen on aika huonot täällä, mutta ihana äiti ja ystävä toi tänne vappupalloja, serpentiiniä ja herkkuja. Jesse oli täällä aamusta kolmeen, äiti tuli puoli neljältä, iskä vähän sen jälkeen ja ystävä oli täällä puoli kasiin. Jos täällä voi olla hyviä päiviä niin tänään oli sellainen! :)
Nyt hyvillä mielin nukkumaan ja huomenna herätessä ollaan taas yksi päivä voiton puolella <3 Vielä kerran, hyvää vappua! Xxxx
tiistai 30. huhtikuuta 2013
Toivepostaus: minä
Toivottiin juttua siitä millainen mä oon ja millainen menneisyys mulla on takana. Tässä tulee ihan perusasioita, en kerro paljoakaan lapsuudesta, kun muuten tästä tulisi ihan luvattoman pitkä ja laaja postaus. Nuoruutta ja nykyhetkeä ennemminkin :)
Tällä hetkellä:
Olen kotoisin pk-seudulta, syntynyt Helsingissä, mutta asunut lähes koko ikäni Espoossa. Ikää on nyt 23 vuotta ja perheeseen kuuluu aviomies Jesse (saman ikäinen) ja kaksi vielä masussa kasvavaa pikkupoikasta (23+5). Laajemmalla perheskaalalla meitä onkin isompi joukko: vanhemmat, kaksospikkusiskot, kaksi isoveljeä ja bordercollie. Toisella veljellä on kaksi ihanaa lasta, joista toinen on kummilapseni ja toiselle veljelle syntyy kesäkuussa tyttö :) Perhe on aina ollut mulle ykkösjuttu. Oon saanut kasvaa isossa perheessä ja aina on ollut seuraa. Opin ruotsin kielen taaperona, kun isäni puhui meille ruotsia ja menin ruotsinkieliseen päivähoitoon. Sisarussuhteet on muuttuneet vuosien varrella meidän kasvun myötä, mutta ollaan tiivis ja läheinen perhe. Äiti on mun bestis. Tiedän, että tulen suuntaamaan monet vaunulenkit kohti lapsuudenkotiani ja viettämään säännöllisesti aikaa siellä pikkuisten kanssa.
Asutaan Espoossa kaksiossa, neliöitä on 60. Vaikka asutaankin vähän ns."huonomaineisella" alueella, tykkään paikasta silti, kun ollaan niin keskiössä. Kaikki palvelut on lähellä, työpaikka on vieressä, meidän molempien vanhemmat asuu 1 km päässä ja mun molemmat veljet käytännössä ihan naapurissa. Muutettiin nykyiseen asuntoon pari vuotta sitten ja muutettais nyt isompaan jos asuttais vuokralla. Omistusasunnosta ei ihan noin vaan muutetakaan isompaan, kun tarvitsis lisää lainaa. Meidän unelmakoti olis kolmio tai mielellään neliö samalta alueelta Espoosta kuin missä asutaan nyt, hyväkuntoinen ja moderni, rivi- tai paritalo ja Jessen henk.koht.kriteerinä on oma sauna ja mulla taas vaatehuone! Oma piha ja tilaa! Vauvoille oma huone.
Opiskelen vikaa vuotta sosionomiksi Hyvinkäällä, opinnot jää nyt opparia ja harjoittelua vaille kesken äippäloman ajaksi. Valmistuttuani haluaisin tehdä töitä lasten ja perheiden kanssa. Sen tarkemmin en vielä tiedä. Opintojen ohella tein töitä ihanassa vaatekaupassa ja harmittaa, kun jouduin ihan varoittamatta jäämään saikulle enkä ehtinyt hoitaa kaikkia siihen liittyviä asioita ja "hyvästellä" työkavereita hetkeksi..
Nuoruus:
Nuorempana olin tosi aktiivinen kaikessa, kiltti ja yli-innokas suorittaja. Harrastin samaan aikaan pesäpalloa, käsipalloa, pianonsoittoa, kävin musiikin teoriatunneilla, lauloin kuorossa ja olin partiossa. Joka päivä oli jotain ja parhaimmillaan menin koulun jälkeen käsistreeneihin ja sieltä pesistreeneihin. Tykkäsin siitä, että oli paljon tekemistä, mutta jossain vaiheessa ärsytti, kun kaverit vaan hengaili koulun jälkeen ja itse piti kiirehtiä ties minne. Koulussa kuuluin aina kaiken maailman oppilaskunnan hallituksiin, järjestin tapahtumia ja olin tukioppilas yms.
Seurustelin on-offina monta vuotta (15v-19v) ja kaikki sen suhteen aikana koettu on kasvattanut mua tosi paljon ja opettanut hölläämään vähän. Tiivistettynä mun nuoruuteen kuului harrastukset, perhe, poikaystävä, koulu ja kaverit. En ikinä ollut ryyppäämässä tai vanhemmilta salaa jossain, menin kotiin kavereihin verrattuna tosi aikaisin, en "kapinoinut" tai ollut hankala ja hoidin koulun hyvin. Pääsin siihen lukioon mihin halusin ja tein aina kaikkeni, että olisin paras. Perfektionisti kuittaa. Tähän liittyi varjopuolena se, että epäonnistumisen kohdalla en tiennyt mitä tehdä. Ei sellaista vaihtoehtoa ollut. Nuoruuden suurin "haaste" liittyi varmaan juuri tähän. Jatkuva päänsisäinen paine olla paras. Sitä työstetään edelleen.
Lukion jälkeen pidin välivuoden ja mietin mitä haluan tehdä. Juhlin viikonloppuisin ja pidin hauskaa. Nautin sinkkuudesta ja aloitin työn yksityisenä lastenhoitajana. Oon aina rakastanut lapsia ja tykännyt olla lasten kanssa. Työ oli osa-aikaista, joten hain opiskelemaan työväen akatemiaan. Opiskelin kieli- ja kulttuurilinjalla, muutin pois kotoa kampuksen asuntolaan, tapasin ihania ihmisiä ja sain mahtavat kämppikset. Silloin (19-20v.) elämään kuului opiskelua, itsenäisen elämän opettelua, lastenhoitajana työskentelemistä ja juhlimista! Joka viikonloppu oli vapaata ja kävin baareissa ja nautin elämästä. Tapasin Jessen yksissä juhlissa ja siitä se sit lähti. Deittailu, perhoset vatsassa, yökyläilyt, inttileskeys. Jesse pääsi intistä 2010 kesällä ja mä sain haaveilemani opiskelupaikan ja aloitin sosionomin opinnot. Me muutettiin Jessen kanssa yhteen 2010 loppuvuodesta. Mentiin kihloihin 2012 alkuvuodesta ja naimisiin 12/12/12. Positiivinen raskaustesti tehtiin 14.12.2012. <3
Koen edelleen olevani kiltti ja ystävällinen ihminen. Moni on sanonut, että oon liian kiltti ja sinisilmäinen. Nuoruuteen verrattuna oon mielestäni kasvanut tässäkin asiassa. Silloin tein kaiken aina toisen eteen ja unohdin itteni täysin.
Yksi isoimmista muutoksista on varmaan rentoilu. Nykyään (viittaan aikaan ennen raskautta, nythän en tee mitään enkä ole juhlinut raskauden aikana) tykkään olla kotona enkä viihdy baarissa. Sitä elämää tuli nähtyä niiin paljon silloin muutama vuosi sitten. Edelleen on kiva mennä kaverille illanistujaisiin tai kotibileisiin, mutta baarielämä ei enää nappaa samalla tavalla.
Ennen sairaslomaa, kun töistä ja koulusta sattui olemaan vapaata, halusin vaan olla kotona. Herätä myöhään, kattoa lempparisarjan jakson aamiaisen yhteydessä, siivoilla, laittaa kotia ja odottaa Jesseä kotiin ja syödä yhdessä. Oon kotoilija henkeen ja vereen :D Vähän kyllä kaipasin jossain vaiheessa sitä intoa, että lähtee vapaapäivänä tekemään kaikkea mahdollista, mutta etenkin raskausajan olin 100% kotoilija. Odotan innolla aikaa raskauden jälkeen, että näen millainen fiilis silloin on. Tuleeko musta taas aktiivisempi vai jatkanko villasukkalinjaa kotona. Veikkaan aktiivisuutta, kun ottaa huomioon tän kaiken makaamisen osastolla :D
Muutama asia, joita rakastan (ihan yleisesti):
* kaikki kimaltava
* vaaleanpunainen
* kynttilät
* ripsienpidennykset
* pitkät aamut
* aamukahvi
* suklaa
* tatuoinnit
*kodin järjesteleminen, siivoaminen
* kynsien lakkaaminen
* kahvilla käyminen
* kivan postin saaminen
* Iphone-kuoret
* hyvät löydöt, esim.shoppaillessa löytää jotain täydellistä ja on varaa ostaa se!
Muutama inhokkiasia:
* ötökät
* myöhässä oleminen
* stressi
* virallisten asioiden hoitaminen viranomaisten kanssa (top 1 Kela)
* epäreiluus
* epäinhimilliset olosuhteet (esim.alusastian pakkokäyttö)
* sotku
Toivottavasti saitte tästä jotain irti :) xxxx
Tällä hetkellä:
Olen kotoisin pk-seudulta, syntynyt Helsingissä, mutta asunut lähes koko ikäni Espoossa. Ikää on nyt 23 vuotta ja perheeseen kuuluu aviomies Jesse (saman ikäinen) ja kaksi vielä masussa kasvavaa pikkupoikasta (23+5). Laajemmalla perheskaalalla meitä onkin isompi joukko: vanhemmat, kaksospikkusiskot, kaksi isoveljeä ja bordercollie. Toisella veljellä on kaksi ihanaa lasta, joista toinen on kummilapseni ja toiselle veljelle syntyy kesäkuussa tyttö :) Perhe on aina ollut mulle ykkösjuttu. Oon saanut kasvaa isossa perheessä ja aina on ollut seuraa. Opin ruotsin kielen taaperona, kun isäni puhui meille ruotsia ja menin ruotsinkieliseen päivähoitoon. Sisarussuhteet on muuttuneet vuosien varrella meidän kasvun myötä, mutta ollaan tiivis ja läheinen perhe. Äiti on mun bestis. Tiedän, että tulen suuntaamaan monet vaunulenkit kohti lapsuudenkotiani ja viettämään säännöllisesti aikaa siellä pikkuisten kanssa.
Asutaan Espoossa kaksiossa, neliöitä on 60. Vaikka asutaankin vähän ns."huonomaineisella" alueella, tykkään paikasta silti, kun ollaan niin keskiössä. Kaikki palvelut on lähellä, työpaikka on vieressä, meidän molempien vanhemmat asuu 1 km päässä ja mun molemmat veljet käytännössä ihan naapurissa. Muutettiin nykyiseen asuntoon pari vuotta sitten ja muutettais nyt isompaan jos asuttais vuokralla. Omistusasunnosta ei ihan noin vaan muutetakaan isompaan, kun tarvitsis lisää lainaa. Meidän unelmakoti olis kolmio tai mielellään neliö samalta alueelta Espoosta kuin missä asutaan nyt, hyväkuntoinen ja moderni, rivi- tai paritalo ja Jessen henk.koht.kriteerinä on oma sauna ja mulla taas vaatehuone! Oma piha ja tilaa! Vauvoille oma huone.
Opiskelen vikaa vuotta sosionomiksi Hyvinkäällä, opinnot jää nyt opparia ja harjoittelua vaille kesken äippäloman ajaksi. Valmistuttuani haluaisin tehdä töitä lasten ja perheiden kanssa. Sen tarkemmin en vielä tiedä. Opintojen ohella tein töitä ihanassa vaatekaupassa ja harmittaa, kun jouduin ihan varoittamatta jäämään saikulle enkä ehtinyt hoitaa kaikkia siihen liittyviä asioita ja "hyvästellä" työkavereita hetkeksi..
Nuoruus:
Nuorempana olin tosi aktiivinen kaikessa, kiltti ja yli-innokas suorittaja. Harrastin samaan aikaan pesäpalloa, käsipalloa, pianonsoittoa, kävin musiikin teoriatunneilla, lauloin kuorossa ja olin partiossa. Joka päivä oli jotain ja parhaimmillaan menin koulun jälkeen käsistreeneihin ja sieltä pesistreeneihin. Tykkäsin siitä, että oli paljon tekemistä, mutta jossain vaiheessa ärsytti, kun kaverit vaan hengaili koulun jälkeen ja itse piti kiirehtiä ties minne. Koulussa kuuluin aina kaiken maailman oppilaskunnan hallituksiin, järjestin tapahtumia ja olin tukioppilas yms.
Seurustelin on-offina monta vuotta (15v-19v) ja kaikki sen suhteen aikana koettu on kasvattanut mua tosi paljon ja opettanut hölläämään vähän. Tiivistettynä mun nuoruuteen kuului harrastukset, perhe, poikaystävä, koulu ja kaverit. En ikinä ollut ryyppäämässä tai vanhemmilta salaa jossain, menin kotiin kavereihin verrattuna tosi aikaisin, en "kapinoinut" tai ollut hankala ja hoidin koulun hyvin. Pääsin siihen lukioon mihin halusin ja tein aina kaikkeni, että olisin paras. Perfektionisti kuittaa. Tähän liittyi varjopuolena se, että epäonnistumisen kohdalla en tiennyt mitä tehdä. Ei sellaista vaihtoehtoa ollut. Nuoruuden suurin "haaste" liittyi varmaan juuri tähän. Jatkuva päänsisäinen paine olla paras. Sitä työstetään edelleen.
Lukion jälkeen pidin välivuoden ja mietin mitä haluan tehdä. Juhlin viikonloppuisin ja pidin hauskaa. Nautin sinkkuudesta ja aloitin työn yksityisenä lastenhoitajana. Oon aina rakastanut lapsia ja tykännyt olla lasten kanssa. Työ oli osa-aikaista, joten hain opiskelemaan työväen akatemiaan. Opiskelin kieli- ja kulttuurilinjalla, muutin pois kotoa kampuksen asuntolaan, tapasin ihania ihmisiä ja sain mahtavat kämppikset. Silloin (19-20v.) elämään kuului opiskelua, itsenäisen elämän opettelua, lastenhoitajana työskentelemistä ja juhlimista! Joka viikonloppu oli vapaata ja kävin baareissa ja nautin elämästä. Tapasin Jessen yksissä juhlissa ja siitä se sit lähti. Deittailu, perhoset vatsassa, yökyläilyt, inttileskeys. Jesse pääsi intistä 2010 kesällä ja mä sain haaveilemani opiskelupaikan ja aloitin sosionomin opinnot. Me muutettiin Jessen kanssa yhteen 2010 loppuvuodesta. Mentiin kihloihin 2012 alkuvuodesta ja naimisiin 12/12/12. Positiivinen raskaustesti tehtiin 14.12.2012. <3
Koen edelleen olevani kiltti ja ystävällinen ihminen. Moni on sanonut, että oon liian kiltti ja sinisilmäinen. Nuoruuteen verrattuna oon mielestäni kasvanut tässäkin asiassa. Silloin tein kaiken aina toisen eteen ja unohdin itteni täysin.
Yksi isoimmista muutoksista on varmaan rentoilu. Nykyään (viittaan aikaan ennen raskautta, nythän en tee mitään enkä ole juhlinut raskauden aikana) tykkään olla kotona enkä viihdy baarissa. Sitä elämää tuli nähtyä niiin paljon silloin muutama vuosi sitten. Edelleen on kiva mennä kaverille illanistujaisiin tai kotibileisiin, mutta baarielämä ei enää nappaa samalla tavalla.
Ennen sairaslomaa, kun töistä ja koulusta sattui olemaan vapaata, halusin vaan olla kotona. Herätä myöhään, kattoa lempparisarjan jakson aamiaisen yhteydessä, siivoilla, laittaa kotia ja odottaa Jesseä kotiin ja syödä yhdessä. Oon kotoilija henkeen ja vereen :D Vähän kyllä kaipasin jossain vaiheessa sitä intoa, että lähtee vapaapäivänä tekemään kaikkea mahdollista, mutta etenkin raskausajan olin 100% kotoilija. Odotan innolla aikaa raskauden jälkeen, että näen millainen fiilis silloin on. Tuleeko musta taas aktiivisempi vai jatkanko villasukkalinjaa kotona. Veikkaan aktiivisuutta, kun ottaa huomioon tän kaiken makaamisen osastolla :D
Muutama asia, joita rakastan (ihan yleisesti):
* kaikki kimaltava
* vaaleanpunainen
* kynttilät
* ripsienpidennykset
* pitkät aamut
* aamukahvi
* suklaa
* tatuoinnit
*kodin järjesteleminen, siivoaminen
* kynsien lakkaaminen
* kahvilla käyminen
* kivan postin saaminen
* Iphone-kuoret
* hyvät löydöt, esim.shoppaillessa löytää jotain täydellistä ja on varaa ostaa se!
Muutama inhokkiasia:
* ötökät
* myöhässä oleminen
* stressi
* virallisten asioiden hoitaminen viranomaisten kanssa (top 1 Kela)
* epäreiluus
* epäinhimilliset olosuhteet (esim.alusastian pakkokäyttö)
* sotku
Toivottavasti saitte tästä jotain irti :) xxxx
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
23+3
2% paremmat mahdollisuudet vauvoilla tänään kuin eilen! :)
Kiitos viime postaukseen kommentoineille, oli ihana lukea tsemppiviestejä, saada neuvoja ja tietää, että olette siellä <3
Eilen oli ihan ok päivä. Oon saanut kaksi kortisonipiikkiä kypsyttämään vauvojen keuhkoja. Huomenna prolutonia, kuten aina maanantaisin. Supistuksia on tullut (ei kipeitä, ainoastaan vatsaa kovettavia) alle 10/päivä ja kätilöiden mukaan tilanne on siltä osin nyt hyvä, etenkin kun lääkkeet tehoaa heti.
Eilisaamuna osastolääkäri tuli käymään, tosi mukava vanhempi herra. Heti alussa se varmisti moneen kertaan, että tiedänhän miten pieniä vauvat vielä on ja onko joku kertonut miten edetään. Lääkäri kertoi ihan suoraan riskeistä näin pienillä viikoilla ja halusi, että tiedostan sen. No tiedostan.
Nyt tehdään kaikki mahdollinen, jotta vauvat pysyy masussa niin pitkään ku mahdollista. Jos (ja lääkärin puheista päätellen kun) vauvat päättää syntyä lähiviikkoina, synnytys tapahtuu alakautta. Keisarinleikkauksessa on näillä viikoilla niin isot riskit sekä mulle että vauvoille.
Tuon kuultuani menin ihan hiljaiseksi ja keräsin itseäni hetken. Sain kerrottua, että synnytys pelottaa enkä tiedä yhtään mitä tehdä ja miten synnytys etenee. En oo vielä ollenkaan valmis siihen, vastahan tässä ollaan puolessa välissä raskautta. Lääkäri rauhoitteli ja sanoi, että sitä varten hän ja kätilöt ovat täällä. Mun täytyy vaan luottaa heihin.
Mutta oikeasti. Synnytys? Kukaan ei tiedä tapahtuuko se tunnin päästä vai huomenna vai ensi viikolla. Apua! Nään kamalia mielikuvia siitä, että ponnistan ummikkona, vauvat syntyvät ja viedään heti pois ja jos saadaankin kamalin mahdollinen uutinen hetki kaiken sen jälkeen.
Eniten ehkä pelottaa se, että mitä jos... Mitä sen jälkeen? Me lähdetään tyhjin käsin, sydän riekaleina kotiin saamatta mitään tästä kaikesta, vaikka "palkintona" piti olla jotain niin ihanaa ja rakasta. Tiedän, että täytyy ajatella positiivisesti, mutta mä oon sellainen tyyppi, että meen vielä enemmän lukkoon ja paniikkiin jos en oo "valmistautunut" myös siihen mahdollisuuteen, että jotain meneekin pieleen. Mulla pitää olla jonkinlainen ennaltamääritelty mielikuva siitä. Kuulostaa varmaan oudolta?
Tänään iloitaan, että päästiin taas päivä eteenpäin. Huomenna tavataan lastenlääkäri, joka kertoo meille keskoisuudesta ja varmasti täyttää tyhjiä aukkoja meidän päässä. Tavataan myös sosiaalityöntekijä ja tarvittavat paperiasiat lähtee toivottavasti rullaamaan.
Kuunneltiin äsken pikkumurujen sydänäänet ja hienosti kuului <3 xxxx
Kiitos viime postaukseen kommentoineille, oli ihana lukea tsemppiviestejä, saada neuvoja ja tietää, että olette siellä <3
Eilen oli ihan ok päivä. Oon saanut kaksi kortisonipiikkiä kypsyttämään vauvojen keuhkoja. Huomenna prolutonia, kuten aina maanantaisin. Supistuksia on tullut (ei kipeitä, ainoastaan vatsaa kovettavia) alle 10/päivä ja kätilöiden mukaan tilanne on siltä osin nyt hyvä, etenkin kun lääkkeet tehoaa heti.
Eilisaamuna osastolääkäri tuli käymään, tosi mukava vanhempi herra. Heti alussa se varmisti moneen kertaan, että tiedänhän miten pieniä vauvat vielä on ja onko joku kertonut miten edetään. Lääkäri kertoi ihan suoraan riskeistä näin pienillä viikoilla ja halusi, että tiedostan sen. No tiedostan.
Nyt tehdään kaikki mahdollinen, jotta vauvat pysyy masussa niin pitkään ku mahdollista. Jos (ja lääkärin puheista päätellen kun) vauvat päättää syntyä lähiviikkoina, synnytys tapahtuu alakautta. Keisarinleikkauksessa on näillä viikoilla niin isot riskit sekä mulle että vauvoille.
Tuon kuultuani menin ihan hiljaiseksi ja keräsin itseäni hetken. Sain kerrottua, että synnytys pelottaa enkä tiedä yhtään mitä tehdä ja miten synnytys etenee. En oo vielä ollenkaan valmis siihen, vastahan tässä ollaan puolessa välissä raskautta. Lääkäri rauhoitteli ja sanoi, että sitä varten hän ja kätilöt ovat täällä. Mun täytyy vaan luottaa heihin.
Mutta oikeasti. Synnytys? Kukaan ei tiedä tapahtuuko se tunnin päästä vai huomenna vai ensi viikolla. Apua! Nään kamalia mielikuvia siitä, että ponnistan ummikkona, vauvat syntyvät ja viedään heti pois ja jos saadaankin kamalin mahdollinen uutinen hetki kaiken sen jälkeen.
Eniten ehkä pelottaa se, että mitä jos... Mitä sen jälkeen? Me lähdetään tyhjin käsin, sydän riekaleina kotiin saamatta mitään tästä kaikesta, vaikka "palkintona" piti olla jotain niin ihanaa ja rakasta. Tiedän, että täytyy ajatella positiivisesti, mutta mä oon sellainen tyyppi, että meen vielä enemmän lukkoon ja paniikkiin jos en oo "valmistautunut" myös siihen mahdollisuuteen, että jotain meneekin pieleen. Mulla pitää olla jonkinlainen ennaltamääritelty mielikuva siitä. Kuulostaa varmaan oudolta?
Tänään iloitaan, että päästiin taas päivä eteenpäin. Huomenna tavataan lastenlääkäri, joka kertoo meille keskoisuudesta ja varmasti täyttää tyhjiä aukkoja meidän päässä. Tavataan myös sosiaalityöntekijä ja tarvittavat paperiasiat lähtee toivottavasti rullaamaan.
Kuunneltiin äsken pikkumurujen sydänäänet ja hienosti kuului <3 xxxx
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Arvatkaa missä?
No Naistenklinikalla. Katotaan pääsenkö tekstin loppuun asti itkemättä.
Eilen illalla tunsin oloni voimattomaks ja vähän flunssaiseks. Seuraavana tuli aika voimakkaat menkkamaiset alavatsasäryt ja vatsa meni ihan sekaisin. Mun epäilyt avun tarpeeseen herätti vahvimmin se, että alapäähän kohdistui tosi kova paine, välillä vihloi ja toinen vauva tuntui olevan tosi alhaalla. Potkut tuntui nivustakin alempana. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ei oo kunnossa (onko tää nyt sitä äidinvaistoa? ;)).
Jesse oli just lähdössä kattoo futispeliä, kun sanoin et voi tulla lähtö. Arvottiin hetki ennen ku soitettiin Naikkarin päivystykseen. Sieltä käskettiin heti näytille.
Puolen tunnin päästä oltiin tutkimushuoneessa odottamassa lääkärin tuloa. Koko sairaalassa päivysti yksi lääkäri, joten oltiin varauduttu tunteja kestävään odotteluun. Lämpöä oli reilu 37,5astetta, muuten verikokeet ja pissa ok.
Lääkäri tuli tunnin päästä ja oli tosi mukava nainen. Tehtiin sisätutkimus ja ultrattiin. Lanka on pysynyt hyvin, mutta funneling suurentunut ja kalvot pullottaa pitkälle emättimeen :( ainoa mikä pitää nyt kasassa on tukilanka. Oli pelottavaa nähdä miten iso se musta kohta oli, tarkoittaen pitkälle auennutta sisäsuuta. Näkyi ihan selvästi miten A heilutteli varpaita tukilangan vieressä..!
Tuomio oli kova: heti osastolle, jossa pakkolevossa synnytykseen saakka. Mieli oli ihan maassa, pelotti, olin pettynyt itseeni. En oo ikinä nähnyt Jesseä niin surullisena eikä kyyneleetkään ollu kaukana. Yritin kysyä lääkäriltä mahkuista saada kaksi tervettä poikaa maailmaan, lääkäri sanoi et hyvän painon (550gr) ansiosta mitä luultavimmin jäisivät eloon jos nyt päättäisivät syntyä, mutta tulevasta ei voi sanoa mitään (mahdolliset kehityshidastumat, vauriot).
Oltiin siinä hetki hiljaa, mielessä pyöri kaikenlaista, kun lääkäri kirjoitti papruja kuntoon. Osasto kuulemma ihan täysi ja vessalupaa mietitään. Siinä vaiheessa iski vielä suurempi paniikki ja "mä en jää tänne". Itkin. Vaihdoin sairaalakoltun ja menin sänkyyn. Odoteltiin hetki osastolle siirtymistä käytävässä ja itkin. Siinä vaiheessa purkautui kaikki se paha olo ja tunsin olevani niin huono äiti.
Miksen saa pidettyä vauvoja sisällä? Miksen onnistu edes tässä? Vauvat on hengenvaarassa, koska paikat ei voi pysyä kiinni. Mitä oon tehnyt väärin? Miksi juuri me? Itkin.
Sitten tuli katkeruus. Mun odotusaika on ihan pilalla. Ajattelin aina raskausajan olevan elämäni parasta aikaa; masukuvia, Jesse silittelee masua, kuljen kaupungilla raskausonnesta hehkuen, laittaudun masun kanssa illanistujaisiin, shoppailen bebeille ja sisustan lastenhuonetta, käyn mammajoogassa, odotan innolla ja positiivisella jännityksellä milloin saadaan pojat maailmaan ja ulkoilen päivittäin. Babyshowereita oon odottanut nyt ehkä eniten, nekin jää :( okei, nyt tuli itku.
Tällä hetkellä makaan tukilangan varassa sairaalassa, pitkään. Pelkään koko ajan enkä voi ajatella muuta ku vauvoja ja tilanteen kehittymistä.
Päivästä toiseen sama rytmi, päivä muotoutuu ruoka-aikojen ympärille (t.odotan jo innolla lounasta, vaik vasta oli aamiainen :D), ei liikkumista, paino nousee ja peruskunto menee nollaan, ei söpöjä masukuvia, ei hankintoja, ei Jesseä jakamassa tätä samalla tapaa.
Oikeastaan tuntuu kuin mun raskaus olis jo jollain tapaa päättynyt. Ihan kesken. En ole päässyt puhumaan raskaudesta, kun esim.kaikki viime neuvolat on pitänyt perua tän tilanteen takia. Olisin kaivannut henkistä tukea fyysisen rinnalle. En tiedä äitiyslomasta yms.etuuksista mitään, ei ole raskaustodistusta, en tiedä miten saan hoidettua viralliset asiat töissä täältä käsin. Stressaa!
Tällaista täällä. Tukisukat jalassa, ihana aamiainen, tunnin viime yönä nukkuneen pärstä. Xxxx
Eilen illalla tunsin oloni voimattomaks ja vähän flunssaiseks. Seuraavana tuli aika voimakkaat menkkamaiset alavatsasäryt ja vatsa meni ihan sekaisin. Mun epäilyt avun tarpeeseen herätti vahvimmin se, että alapäähän kohdistui tosi kova paine, välillä vihloi ja toinen vauva tuntui olevan tosi alhaalla. Potkut tuntui nivustakin alempana. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ei oo kunnossa (onko tää nyt sitä äidinvaistoa? ;)).
Jesse oli just lähdössä kattoo futispeliä, kun sanoin et voi tulla lähtö. Arvottiin hetki ennen ku soitettiin Naikkarin päivystykseen. Sieltä käskettiin heti näytille.
Puolen tunnin päästä oltiin tutkimushuoneessa odottamassa lääkärin tuloa. Koko sairaalassa päivysti yksi lääkäri, joten oltiin varauduttu tunteja kestävään odotteluun. Lämpöä oli reilu 37,5astetta, muuten verikokeet ja pissa ok.
Lääkäri tuli tunnin päästä ja oli tosi mukava nainen. Tehtiin sisätutkimus ja ultrattiin. Lanka on pysynyt hyvin, mutta funneling suurentunut ja kalvot pullottaa pitkälle emättimeen :( ainoa mikä pitää nyt kasassa on tukilanka. Oli pelottavaa nähdä miten iso se musta kohta oli, tarkoittaen pitkälle auennutta sisäsuuta. Näkyi ihan selvästi miten A heilutteli varpaita tukilangan vieressä..!
Tuomio oli kova: heti osastolle, jossa pakkolevossa synnytykseen saakka. Mieli oli ihan maassa, pelotti, olin pettynyt itseeni. En oo ikinä nähnyt Jesseä niin surullisena eikä kyyneleetkään ollu kaukana. Yritin kysyä lääkäriltä mahkuista saada kaksi tervettä poikaa maailmaan, lääkäri sanoi et hyvän painon (550gr) ansiosta mitä luultavimmin jäisivät eloon jos nyt päättäisivät syntyä, mutta tulevasta ei voi sanoa mitään (mahdolliset kehityshidastumat, vauriot).
Oltiin siinä hetki hiljaa, mielessä pyöri kaikenlaista, kun lääkäri kirjoitti papruja kuntoon. Osasto kuulemma ihan täysi ja vessalupaa mietitään. Siinä vaiheessa iski vielä suurempi paniikki ja "mä en jää tänne". Itkin. Vaihdoin sairaalakoltun ja menin sänkyyn. Odoteltiin hetki osastolle siirtymistä käytävässä ja itkin. Siinä vaiheessa purkautui kaikki se paha olo ja tunsin olevani niin huono äiti.
Miksen saa pidettyä vauvoja sisällä? Miksen onnistu edes tässä? Vauvat on hengenvaarassa, koska paikat ei voi pysyä kiinni. Mitä oon tehnyt väärin? Miksi juuri me? Itkin.
Sitten tuli katkeruus. Mun odotusaika on ihan pilalla. Ajattelin aina raskausajan olevan elämäni parasta aikaa; masukuvia, Jesse silittelee masua, kuljen kaupungilla raskausonnesta hehkuen, laittaudun masun kanssa illanistujaisiin, shoppailen bebeille ja sisustan lastenhuonetta, käyn mammajoogassa, odotan innolla ja positiivisella jännityksellä milloin saadaan pojat maailmaan ja ulkoilen päivittäin. Babyshowereita oon odottanut nyt ehkä eniten, nekin jää :( okei, nyt tuli itku.
Tällä hetkellä makaan tukilangan varassa sairaalassa, pitkään. Pelkään koko ajan enkä voi ajatella muuta ku vauvoja ja tilanteen kehittymistä.
Päivästä toiseen sama rytmi, päivä muotoutuu ruoka-aikojen ympärille (t.odotan jo innolla lounasta, vaik vasta oli aamiainen :D), ei liikkumista, paino nousee ja peruskunto menee nollaan, ei söpöjä masukuvia, ei hankintoja, ei Jesseä jakamassa tätä samalla tapaa.
Oikeastaan tuntuu kuin mun raskaus olis jo jollain tapaa päättynyt. Ihan kesken. En ole päässyt puhumaan raskaudesta, kun esim.kaikki viime neuvolat on pitänyt perua tän tilanteen takia. Olisin kaivannut henkistä tukea fyysisen rinnalle. En tiedä äitiyslomasta yms.etuuksista mitään, ei ole raskaustodistusta, en tiedä miten saan hoidettua viralliset asiat töissä täältä käsin. Stressaa!
Tällaista täällä. Tukisukat jalassa, ihana aamiainen, tunnin viime yönä nukkuneen pärstä. Xxxx
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Postausideoita?
Toiveita?
Kirjoittelen aina niin epämääräisesti kaikesta, että helpottaa jos on joissain postauksissa tietty aihe, mistä kirjoittaa :) muutenkin olisi kiva tietää millaisista asioista tykkäätte lukea jne. Xxxx
Kirjoittelen aina niin epämääräisesti kaikesta, että helpottaa jos on joissain postauksissa tietty aihe, mistä kirjoittaa :) muutenkin olisi kiva tietää millaisista asioista tykkäätte lukea jne. Xxxx
torstai 25. huhtikuuta 2013
Uutta kotiin
Selailtiin Jessen kanssa aamulla netissä Askon, Jyskin, Sotkan ja Kodin1 kuvastoja. Tarkoituksena oli vertailla sänkyjä ja mattoja. Sänky jäi ostamatta, koska se ainoa hinta-laatusuhteeltaan hyvä oli kuulemma ihan liian pehmeä. Jesse kävi ostamassa Kodin1:stä maailman hienoimman pöytälampun ja Sotkassa tilaamaassa beigen maton. Matto tulee vasta 4 viikon päästä, mutta hyvää kannattaa odottaa ;) tällainen kynttilärakastaja oli haltioissaan kynttilävaasista, mikä oli Askossa tarjouksessa 10€! Kunhan parveke saadaan kuosiin niin vaasi luultavasti siirtyy sinne. Arjen pieniä iloja, materialisti on innoissaan! :)
Huomatkaa vielä yhdestä kuvasta vaasin kuljetustapa: Jesse harjoitteli turvaistuimen käyttöä ja vaasi pääsi turvallisesti kotiin :D xxxx
Huomatkaa vielä yhdestä kuvasta vaasin kuljetustapa: Jesse harjoitteli turvaistuimen käyttöä ja vaasi pääsi turvallisesti kotiin :D xxxx
23+0! <3
Jee! Uusi viikko pyörähtänyt käyntiin! :) Enää viikko ja vauvoilla on jo mahdollisuudet selviytyä jos päättävät syntyä <3 Oon edelleen viettäny päivät kotona pääasiassa makuuasennossa. Käyn vessassa ja joka toinen tai kolmas päivä suihkussa ja joskus teen ite aamupalan. Muuten tosiaan makuullani ja Jesse hoitaa kaiken. Saan olla tosi kiitollinen, että mul on niin ihana ja kärsivällinen mies! En selviäis ilman sitä.
Langasta on nyt viikko. Epäilin aika vahvasti, että pystyn olemaan kotona ja vauvat pysyy masussa tähän asti. Olo oli ahdistunut ja pelkäsin jopa nousta vessaan. Epävarma olo helpotti vähän viikonlopun aikana.
Muutama uusi tuntemus on tullut tän viikon aikana:
välillä alaselkää on vihlonut menkkamaisesti ja on tuntunut siltä kuin joku työntäis puukkoa alapäähän. Viikon aikana on tullut 3 kovettumissupparia (ne on onneks pysyny poissa). A:n potkut tuntuu tosi alhaalla, nivusen alapuolella. Saan käydä jatkuvasti vessassa, kun pikkunen monottaa suoraan rakkoon. Pelottaa, että vauva on jo laskeutunut. Mistä laskeutumisen tietää?
Muuten oireet on pysyneet samana; paikat puutuu ja kipeytyy helposti ja turvottaa. Nyt huomaan miten liikkumisesta on tullut vaivalloisempaa. On vaikea kääntää kylkeä ja nousta ylös. Liikkeet on hitaita. Olo tuntuu isolta! Mahtavaa, että pääsin viikon eteenpäin. 23 <3 xxxx
Langasta on nyt viikko. Epäilin aika vahvasti, että pystyn olemaan kotona ja vauvat pysyy masussa tähän asti. Olo oli ahdistunut ja pelkäsin jopa nousta vessaan. Epävarma olo helpotti vähän viikonlopun aikana.
Muutama uusi tuntemus on tullut tän viikon aikana:
välillä alaselkää on vihlonut menkkamaisesti ja on tuntunut siltä kuin joku työntäis puukkoa alapäähän. Viikon aikana on tullut 3 kovettumissupparia (ne on onneks pysyny poissa). A:n potkut tuntuu tosi alhaalla, nivusen alapuolella. Saan käydä jatkuvasti vessassa, kun pikkunen monottaa suoraan rakkoon. Pelottaa, että vauva on jo laskeutunut. Mistä laskeutumisen tietää?
Muuten oireet on pysyneet samana; paikat puutuu ja kipeytyy helposti ja turvottaa. Nyt huomaan miten liikkumisesta on tullut vaivalloisempaa. On vaikea kääntää kylkeä ja nousta ylös. Liikkeet on hitaita. Olo tuntuu isolta! Mahtavaa, että pääsin viikon eteenpäin. 23 <3 xxxx
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
Kuvia viikonlopulta
Viikonloppuna mua piristi liuta ihania ihmisiä. Lauantaina kaverit oli kahvilla ja sunnuntaina porukat, isovanhemmat ja appivanhemmat. Sain tosi kivoja lahjoja, ihan yllätyin siitä määrästä! Kuvasin vaan pienen osan. Lisäksi sain kosmetiikkaa ja ihonhoitojuttuja, sponsoroinnin uuteen sänkyyn (ostetaan 160cm, nukutaan edelleen 120cm leveässä :D) ja mattoon, ihanan scrapbookin, kaikkia vaaleanpunaisia pikkujuttuja, onnen avaimenperän, tuikkukipon, kynttilöitä, vaaleanpunaiset blingikorvikset ja suklaata.
Nyt pitää aloittaa operaatio sängyn metsästys. Jännä nähdä miten se hoituu kotoa käsin. Pitääkö vaan luottaa Jessen selän arvioon, kun ensin ollaan netistä löydetty mieleinen. Ainakaan vielä ennen ens viikon kontrollia ja "tuomiota" en uskalla liikkua kotoa mihinkään. Xxxx
Nyt pitää aloittaa operaatio sängyn metsästys. Jännä nähdä miten se hoituu kotoa käsin. Pitääkö vaan luottaa Jessen selän arvioon, kun ensin ollaan netistä löydetty mieleinen. Ainakaan vielä ennen ens viikon kontrollia ja "tuomiota" en uskalla liikkua kotoa mihinkään. Xxxx
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Tukilangan laitto kokonaisuudessaan
Ajattelin kertoa koko stoorin alusta loppuun mitä tulee tukilankaan ja sen laittoon, omaan kokemukseeni heijastaen. Pääsyynä se, että itse yritin kuumeisesti löytää netistä tietoa siitä kuullessani et sellainen laitetaan mulle, mutta turhaan. Tietoa ja kokemuksia ei ollut saatavilla juurikaan. Tässä tulee nyt yhden kokemus!
MIKÄ & MIKSI?
Tukilanka on lanka, mikä laitetaan tukemaan kohdunsuuta. Syynä itsellä oli reippaasti lyhentynyt kohdunkaula ja funneling-ilmiö. Tukilanka laitetaan tapauskohtaisesti. Monikko-odottajille ei käsitykseni mukaan suositella lankaa suurten riskien takia, kuten infektio tai vesien meno. Mun tapauksessa langan mahdolliset hyödyt oli suuremmat kuin mahdolliset riskit, koska tilanne kohdunkaulalla oli jo niin hälyyttävä, että tutkimusten mukaan langalla voidaan saada useita viikkoja lisää aikaa. Lääkärit korosti, että niin tai näin, koskaan ei voida täysin varmaksi tietää mikä on "se oikea ja paras" keino, meidänkin tilanteessa. Lääkärit olivat vahvasti kuitenkin tukilangan laiton kannalla, mutta korostivat lopullisen päätöksen olevan meidän käsissä.
Päädyttiin Jessen kanssa tukilankaan. Parempi yrittää kaikkea mahdollista kuin vaan odottaa kohdunkaulan lyhenemistä ja lapsiveden menoa. Tietty meidät vakuutti myös lääkärien kanta.
MITEN EDETÄÄN?
Tehdyn päätöksen ja leikkauksen kulusta keskustelun jälkeen mut otettiin osastolle yöksi. Tarkoituksena oli maata pää alaspäin seuraavaan aamuun ja leikkaukseen ja olla nousematta sängystä, edes vessaan keskiyön jälkeen. Samaten keskiyön jälkeen piti olla syömättä ja juomatta.
Tämä sen takia, että saadaan kaikki paine pois kohdusta ja mahdollisimman paljon leikkaustilaa langalle. Olihan se alkuun vähän hankalaa maata pää reippaasti muuta kroppaa alempana ja totutella alusastiaan. Leikkausta siirrettiin sairaalan muiden hätätoimenpiteiden takia seuraavaan aamuun.
Vihdoin koitti se odotettu ja pelätty aamu. Jesse tuli taas 7.30 ja 8 aikaan mulle vaihdettiin leikkauspaita, juotettiin vatsaa neutralisoiva neste, laitettiin tippa ja lääkäri tuli vielä varmistamaan mun voinnin. Oli tosi huono ja heikko olo jo siinä vaiheessa, koska oon tottunut syömään aamiaisen tosi aikaisin. Korut otettiin pois, kynsilakkakin olis pitänyt ottaa pois, mutta siinä joustettiin ja Jesse lähti kärräämään mua kätilön kanssa leikkauspuolelle. Olin ihan sanoinkuvaamattoman peloissani, ku ovet sulkeutui ja Jesse katosi näkyvistä ja näin leikkaussaleja ja niitä vempaimia.
LEIKKAUKSEN KULKU
Salissa mua odotti 5 hoitajaa, anestesialääkäri ja myöhemmin paikalle tuli 2 lääkäriä, joista toinen oli leikkaava lääkäri. Hoitajat asetti mut leikkauspöydälle, jossa oli kaks jalustaa jaloille ja vasen käsi laitettiin sivulle omalle pöydälleen. Mut käytännössä sidottiin kiinni pöytään, laitettiin sydänkäyrä, aivojen toimintaa mittaavat anturit, kysyttiin kaikkea mahdollista ja käytiin vielä lääkäreiden kanssa läpi mitä tulee tapahtumaan. Seuraavaksi mulle toivotettiin kauniita unia ja tippaan laitettiin nukutusaine ja hengittelin maskiin. Se oli pelottavaa, kun tajusi et nyt sitä mennään ja tunsin miten koko kroppa jännittyi ennen kaiken sumenemista. Viimeinen asia mitä mietin oli, että onkohan molemmat vauvat hengissä kun herään.
LEIKKAUKSEN JÄLKEEN
Seuraava pätkä on, kun kuulen toistettavan nimeäni ja pyydetään avaamaan silmät. Olin heräämössä lämpimien peittojen alla omassa sairaalasängyssäni. Se oli tosi jännä fiilis. Seuraavaksi tunsinkin aika kovaa kipua alapäässä, sain tipan kautta särkylääkettä ja se helpotti melkein heti. Kyselin Jessen perään ja olo oli tokkurainen ja herkkä vielä monta tuntia. Olin heräämössä noin 1,5 tuntia.
Jesse oli samassa paikassa odottamassa mihin oli jäänytkin. Oli ihana nähdä. Kaiken kaikkiaan koko prosessiin kului 3 tuntia. Leikkaus kesti n.40minuuttia ja muu aika meni valmisteluihin ja heräämössä oloon.
Pääsin takaisin osastolle ja olo oli aika epämiellyttävä. Tuntui vessahädältä, vaikka oltiin just katetroitu, olin maannut oikealla kyljelläni jo pitkään ja jalkoihin ja lantioon sattui, kurkku oli niin kipeä et oli vaikea puhua ja silmät lerpsui. Jesse silitti mut kevyeen uneen pari kertaa ja lopulta aloin heräämään takaisin tähän maailmaan. Joskus neljän aikaan iltapäivällä tuli osastolääkäri kyselemään vointia ja kertomaan miten leikkaus oli mennyt. Supistuksia oli tullut jonkin verran leikkauksen aikana ja sain niihin lääkettä. Muuten kaikki oli mennyt hyvin ja lanka asettunut paikoilleen ongelmitta.
Pelästyttiin hitosti, kun lääkäri aloitti "leikkauksessa B:n sydän...*tauko*...ääniä ei saatu kunnolla kuuluviin", tarkoittaen, että mennään ultraamaan ja tarkastetaan B:n sydänäänet sekä sydämen rakenne, joka jäi katsomatta rakenneultrassa vauvan huonon asennon takia. Ajateltiin jo, että B:n sydän oli pysähtynyt tai jotain kamalaa! Onneksi molemmat vauvat voi loistavasti! <3
Kotiuduin samana iltana klo.20. Alkuun oli tosi tokkurainen olo ja kävely oli rankkaa, mutta siitä se lähti parantumaan. Neuvottiin menemään päivystykseen mikäli tulee säännöllisiä suppareita, veristä vuotoa (pieni rusehtava vuoto parin päivän ajan on normaalia leikkauksen jäljiltä), tai kuumeinen olo (tulehdukseen viittaavaa). Kotiuduin aika pelokkain fiiliksin.
Langanlaitosta on nyt 4 päivää ja olo on hyvä. Vielä tulee ajoittain pyyhkiessä vähän rusehtavaa limaa, mutta muita "oireita" ei ole. Ei oo tullut supistuksia torstain jälkeen. Toivottavasti päästään monta viikkoa eteenpäin, lanka tukee kohdunsuuta eikä tule tulehduksia (silloin lanka pitää ottaa pois). Kontrolli on 30.4., siihen saakka on kriittisin aika. Vuodelepo jatkuu, mutta sain luvan kävellä vähän kotona. xxxx
MIKÄ & MIKSI?
Tukilanka on lanka, mikä laitetaan tukemaan kohdunsuuta. Syynä itsellä oli reippaasti lyhentynyt kohdunkaula ja funneling-ilmiö. Tukilanka laitetaan tapauskohtaisesti. Monikko-odottajille ei käsitykseni mukaan suositella lankaa suurten riskien takia, kuten infektio tai vesien meno. Mun tapauksessa langan mahdolliset hyödyt oli suuremmat kuin mahdolliset riskit, koska tilanne kohdunkaulalla oli jo niin hälyyttävä, että tutkimusten mukaan langalla voidaan saada useita viikkoja lisää aikaa. Lääkärit korosti, että niin tai näin, koskaan ei voida täysin varmaksi tietää mikä on "se oikea ja paras" keino, meidänkin tilanteessa. Lääkärit olivat vahvasti kuitenkin tukilangan laiton kannalla, mutta korostivat lopullisen päätöksen olevan meidän käsissä.
Päädyttiin Jessen kanssa tukilankaan. Parempi yrittää kaikkea mahdollista kuin vaan odottaa kohdunkaulan lyhenemistä ja lapsiveden menoa. Tietty meidät vakuutti myös lääkärien kanta.
MITEN EDETÄÄN?
Tehdyn päätöksen ja leikkauksen kulusta keskustelun jälkeen mut otettiin osastolle yöksi. Tarkoituksena oli maata pää alaspäin seuraavaan aamuun ja leikkaukseen ja olla nousematta sängystä, edes vessaan keskiyön jälkeen. Samaten keskiyön jälkeen piti olla syömättä ja juomatta.
Tämä sen takia, että saadaan kaikki paine pois kohdusta ja mahdollisimman paljon leikkaustilaa langalle. Olihan se alkuun vähän hankalaa maata pää reippaasti muuta kroppaa alempana ja totutella alusastiaan. Leikkausta siirrettiin sairaalan muiden hätätoimenpiteiden takia seuraavaan aamuun.
Vihdoin koitti se odotettu ja pelätty aamu. Jesse tuli taas 7.30 ja 8 aikaan mulle vaihdettiin leikkauspaita, juotettiin vatsaa neutralisoiva neste, laitettiin tippa ja lääkäri tuli vielä varmistamaan mun voinnin. Oli tosi huono ja heikko olo jo siinä vaiheessa, koska oon tottunut syömään aamiaisen tosi aikaisin. Korut otettiin pois, kynsilakkakin olis pitänyt ottaa pois, mutta siinä joustettiin ja Jesse lähti kärräämään mua kätilön kanssa leikkauspuolelle. Olin ihan sanoinkuvaamattoman peloissani, ku ovet sulkeutui ja Jesse katosi näkyvistä ja näin leikkaussaleja ja niitä vempaimia.
LEIKKAUKSEN KULKU
Salissa mua odotti 5 hoitajaa, anestesialääkäri ja myöhemmin paikalle tuli 2 lääkäriä, joista toinen oli leikkaava lääkäri. Hoitajat asetti mut leikkauspöydälle, jossa oli kaks jalustaa jaloille ja vasen käsi laitettiin sivulle omalle pöydälleen. Mut käytännössä sidottiin kiinni pöytään, laitettiin sydänkäyrä, aivojen toimintaa mittaavat anturit, kysyttiin kaikkea mahdollista ja käytiin vielä lääkäreiden kanssa läpi mitä tulee tapahtumaan. Seuraavaksi mulle toivotettiin kauniita unia ja tippaan laitettiin nukutusaine ja hengittelin maskiin. Se oli pelottavaa, kun tajusi et nyt sitä mennään ja tunsin miten koko kroppa jännittyi ennen kaiken sumenemista. Viimeinen asia mitä mietin oli, että onkohan molemmat vauvat hengissä kun herään.
LEIKKAUKSEN JÄLKEEN
Seuraava pätkä on, kun kuulen toistettavan nimeäni ja pyydetään avaamaan silmät. Olin heräämössä lämpimien peittojen alla omassa sairaalasängyssäni. Se oli tosi jännä fiilis. Seuraavaksi tunsinkin aika kovaa kipua alapäässä, sain tipan kautta särkylääkettä ja se helpotti melkein heti. Kyselin Jessen perään ja olo oli tokkurainen ja herkkä vielä monta tuntia. Olin heräämössä noin 1,5 tuntia.
Jesse oli samassa paikassa odottamassa mihin oli jäänytkin. Oli ihana nähdä. Kaiken kaikkiaan koko prosessiin kului 3 tuntia. Leikkaus kesti n.40minuuttia ja muu aika meni valmisteluihin ja heräämössä oloon.
Pääsin takaisin osastolle ja olo oli aika epämiellyttävä. Tuntui vessahädältä, vaikka oltiin just katetroitu, olin maannut oikealla kyljelläni jo pitkään ja jalkoihin ja lantioon sattui, kurkku oli niin kipeä et oli vaikea puhua ja silmät lerpsui. Jesse silitti mut kevyeen uneen pari kertaa ja lopulta aloin heräämään takaisin tähän maailmaan. Joskus neljän aikaan iltapäivällä tuli osastolääkäri kyselemään vointia ja kertomaan miten leikkaus oli mennyt. Supistuksia oli tullut jonkin verran leikkauksen aikana ja sain niihin lääkettä. Muuten kaikki oli mennyt hyvin ja lanka asettunut paikoilleen ongelmitta.
Pelästyttiin hitosti, kun lääkäri aloitti "leikkauksessa B:n sydän...*tauko*...ääniä ei saatu kunnolla kuuluviin", tarkoittaen, että mennään ultraamaan ja tarkastetaan B:n sydänäänet sekä sydämen rakenne, joka jäi katsomatta rakenneultrassa vauvan huonon asennon takia. Ajateltiin jo, että B:n sydän oli pysähtynyt tai jotain kamalaa! Onneksi molemmat vauvat voi loistavasti! <3
Kotiuduin samana iltana klo.20. Alkuun oli tosi tokkurainen olo ja kävely oli rankkaa, mutta siitä se lähti parantumaan. Neuvottiin menemään päivystykseen mikäli tulee säännöllisiä suppareita, veristä vuotoa (pieni rusehtava vuoto parin päivän ajan on normaalia leikkauksen jäljiltä), tai kuumeinen olo (tulehdukseen viittaavaa). Kotiuduin aika pelokkain fiiliksin.
Langanlaitosta on nyt 4 päivää ja olo on hyvä. Vielä tulee ajoittain pyyhkiessä vähän rusehtavaa limaa, mutta muita "oireita" ei ole. Ei oo tullut supistuksia torstain jälkeen. Toivottavasti päästään monta viikkoa eteenpäin, lanka tukee kohdunsuuta eikä tule tulehduksia (silloin lanka pitää ottaa pois). Kontrolli on 30.4., siihen saakka on kriittisin aika. Vuodelepo jatkuu, mutta sain luvan kävellä vähän kotona. xxxx
Maman kotilook
Tällaista tänään. Kotona on ihana hengailla lötkövaatteissa ja etenkin nyt, kun pelkkä toppi riittää jatkuvan kuumuuden tunteen takia! :D
Käyn tänään neuvolassa pistättämässä Proluton-hormonipiikin (vahvistaa kohdunsuuta muistaakseni), kuten teen nyt joka maanantai. Xxxx
Käyn tänään neuvolassa pistättämässä Proluton-hormonipiikin (vahvistaa kohdunsuuta muistaakseni), kuten teen nyt joka maanantai. Xxxx
sunnuntai 21. huhtikuuta 2013
23
Kahvia, herkkuja, ihana auringonpaiste, kukkia ja 23 vuotta täynnä. Nyt jo tuntuu siltä, että mihin tää aika häviää..? Viime vuonna sain toisen keskenmenon 4 päivää ennen synttäreitä eikä juhlafiilistä juurikaan ollu.
Tänä vuonna kaikki meni paremmin ku hyvin! Meille tuli kavereita kahville pitkin päivää ja oli ihana nähdä kaikkia! Olo pysyi hyvänä koko päivän :)
Tänään meidän porukat ja mun isovanhemmat tulee kahville. Aurinko paistaa taas ja mieli on virkeä :) xxxx
Tänä vuonna kaikki meni paremmin ku hyvin! Meille tuli kavereita kahville pitkin päivää ja oli ihana nähdä kaikkia! Olo pysyi hyvänä koko päivän :)
Tänään meidän porukat ja mun isovanhemmat tulee kahville. Aurinko paistaa taas ja mieli on virkeä :) xxxx
perjantai 19. huhtikuuta 2013
Masu 22+1
Oli pakko tulla laittamaan pikakuulumiset ennen varsinaista postausta (oon kirjoitellut langanlaitto-operaatiosta). Oon päässyt kotiin ja vointi sekä itsellä että pikkuisilla on tällä hetkellä hyvä :) nyt pitää vaan toivoa ja peukuttaa sen puolesta, että selviän ainakin 2 viikon päästä olevaan kontrolliin, jolloin saan kortisonia ja siitä taas päivä kerrallaan eteenpäin mahdollisimman pitkälle!
Oon menossa nukkumaan ja äsken rasvailun ohessa Jesse sanoi masun kasvaneen. Sairaalassa tunsin olevani pienimmästä päästä, mut kyl tää rakkausmasu vaan kasvaa ja kasvaa <3
Huomenna juhlitaan pienimuotoisesti mun synttäreitä, emäntänä sohvalta käsin ;) piristävää nähdä kaikkia rakkaita!
Loppuun pari kuvaa masusta. Otettu hämärässä, sorry! Kyl niistä vähän näkee, ehkä. Xxxx
Oon menossa nukkumaan ja äsken rasvailun ohessa Jesse sanoi masun kasvaneen. Sairaalassa tunsin olevani pienimmästä päästä, mut kyl tää rakkausmasu vaan kasvaa ja kasvaa <3
Huomenna juhlitaan pienimuotoisesti mun synttäreitä, emäntänä sohvalta käsin ;) piristävää nähdä kaikkia rakkaita!
Loppuun pari kuvaa masusta. Otettu hämärässä, sorry! Kyl niistä vähän näkee, ehkä. Xxxx
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)