Kun kotoa lähteminen on vaikeaa

Minun on vaikea lähteä kotoa. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että viihdyn kotona enkä juurikaan halua poiketa rutiineista. Raskauden jälkeen olen myös huomannut vältteleväni paikkoja missä on paljon ihmisiä. Voisin jopa sanoa ahdistuvani jollain tasolla siitä kaikesta hälinästä ja ihmisistä. Raskausaikana vielä suunnittelin mm. pyöriväni ostoskeskuksissa ja Helsingissä vauvan kanssa, mutta todellisuudessa menen kauppaan vain oikeasti tarvitessani jotain ja Helsinkiin lähinnä johonkin blogiin liittyvään tapahtumaan.     

Erityisesti aamupäivisin olen mieluiten kotona Ellenin kanssa, otan rauhallisesti ja puuhailen jotain. Keksin aina tekemistä eikä kotona ole mielestäni tylsää eivätkä "seinät kaadu päälle". Käyn vaunulenkillä yleensä 11 aikaan, mutta muuten olen kotona. Välillä mietin jos kävisimme vauvakerhossa, pyörähtäisimme kaupoilla tai jotain muuta tavallisesta poikkeavaa, mutta haluan nauttia rauhallisista kotipäivistä niin kauan kuin mahdollista. Ellenin kasvaessa tulee mukaan kuitenkin "pakolliset" ulkoilut, perhekerhot ja sosialisoituminen jne. (kuten myös niinä päivinä, kun pojat ovat koko päivän kotona eivätkä dagiksessa). 

Jesse välillä vitsailee kotihiireydestäni ja yrittää kannustaa minua tekemään jotain, mutta suurimman osan ajasta olen tyytyväisenä kotona. Lapsilla on tunnetusti erilaisia vaiheita, ehkä tämä on joku äidin vaihe? 

Samaistuuko kukaan?

Miten tähän päädyttiin?

 
Tiesin sisimmissäni heti Jimin ja Theon synnyttyä, että haluan vielä kerran kokea raskauden, ensi hetket vastasyntyneen kanssa, vauvavuoden ja onneksi yhteinen toiveemme kahdesta lapsesta kasvoi kolmeen. Ensimmäinen vuosi paljon sairastavien kaksosten kanssa oli niin raskas sekä fyysisesti että henkisesti, että aloimme Jessen kanssa puhumaan kolmannesta vasta poikien ollessa melkein kolmevuotiaita. Silloin sairastaminen normalisoitui, pojat nukkuivat täysiä öitä ja arki rullasi hyvin. Silloin tuntui, että meillä on aikaa ja jaksamista kolmanteen. Mentiin kuitenkin vielä puolitoista vuotta eteenpäin ennen kuin tehtiin päätös ehkäisyn lopettamisesta. Sen aikaa me nautittiin tietoisesti "helposta" elämästä eli omatoimisista ja reippaista neljävuotiaista, otettiin säännöllisesti aikaa yhden lapsen kanssa kerrallaan, tehtiin välillä omia juttujamme toisen vanhemman jäädessä poikien kanssa kotiin, käytiin yhdessä ystävien illanistujaisissa poikien nauttiessa ajasta isovanhempiensa kanssa jne. Valmistauduttiin jo siihen, ettei edellämainituille asioille ole samanlaista mahdollisuutta taas hetkeen vauvan synnyttyä. Olin itse valmis uuteen raskauteen vähän aikaisemmin kuin Jesse, mutta viime kesän raskauden suunnittelukäynti sai Jessenkin olon huojenemaan. Jesse pelkää viime raskauteen liittyviä komplikaatioita ja keskosuutta ehkä vielä vähän enemmän kuin minä. Kesällä meidän ystävien häissä Jesse sanoi olevansa valmis ja siitä muutaman kuukauden päästä olin raskaana.

Nyt tuntuu siltä, että näin kaiken pitikin mennä. Ajankohta on täydellinen kaikin puolin. Ihanaa saada kesävauva. Voidaan olla vähän pitempään kaikki yhdessä kotona jos Jesse saa kesäloman ja isyysloman sovittua lähekkäin. Lasten viiden vuoden ikäero tuntuu meille sopivalta. Isoveljet odottavat jo kovasti pikkusisarusta ja haluavat tutkia vauvan vaatelaatikkoa ja silittää vatsaani päivittäin. Olen onnellinen, että uskallettiin lähteä tähän. Peloista huolimatta palkinto on mitä parhain!            

Päivähoitopohdintaa

Me ollaan suunniteltu, että Jimi ja Theo aloittaisivat päivähoidon elokuussa, jolloin he ovat 2v2kk ikäisiä. Haetaan pojille päiväkotipaikkoja ja toivotaan ehdottomasti samaa päiväkotia molemmille, mieluiten ruotsinkielistä. Olen pari päivää selaillut Espoon kaupungin sivuja, googlannut ja lukenut eri vaihtoehdoista. Olen aivan pyörällä päästäni ja jotenkin tuntuu haastavalta yhtäkkiä laittaa hakemukseen päiväkotitoivomuksia vain netistä lukemien kuvausten perusteella. Onneksi yksi Jimin kummeista on ruotsinkielisessä päiväkodissa töissä ja sain häneltä hyviä vinkkejä. Löysin todella hyvältä vaikuttavan ruotsinkielisen päiväkodin ihan tästä meidän läheltä. Soitan kyseiseen päiväkotiin huomenna ja kysyn onko suomenkielisten edes mahdollista päästä sinne. Kielikylpypäiväkoteja on ainakin löytämäni perusteella todella harvassa ja toimivan arjen saavuttaaksemme paikan pitäisi olla suhteellisen lähellä, koska meillä on vain yksi auto käytössä ja sillä Jesse menee aikaisin aamulla töihin eli aamun päiväkotikuskaaminen taitaa useimmiten jäädä minun tehtäväkseni. Helpottaa kummasti jos matka on käveltävän pituinen.

Kielitaustaa: Jimi ja Theo ovat suomenkielisiä. Me puhutaan Jessen kanssa heille suomea, mutta esim.isäni puhuu heille ruotsia, samoin jotkut sukulaisistani. Minä luen heille ruotsinkielisiä kirjoja ja kuunnellaan ruotsinkielisiä lauluja. Ruotsi on siis heille tuttua. Aikoinaan minut laitettiin ruotsinkieliseen päiväkotiin ihan ummikkona ja nopeasti opin ruotsin. Olen siitä todella kiitollinen, ruotsi toisena kielenä on hieno rikkaus. Haluaisin pystyä tarjoamaan samaa Theolle ja Jimille ja siksi toivon, että pojat pääsisivät ruotsinkieliseen/kielikylpypäiväkotiin.

J ylemmässä ja T alemmassa kuvassa

Palaan syksyllä opintojen pariin ja tavoitteeni on valmistua joko joulukuussa tai viimeistään ensi keväänä. Luulen, että pysyn aikataulussa, vaikka pojat olisivat kotona 3 päivää ja päiväkodissa 4 päivää viikosta. Olisi hienoa voida pitää edes se yksi ylimääräinen vapaapäivä viikonlopun lisäksi. Olen niin nauttinut meidän arjesta ja elämästä näin. Onneksi tätä on vielä puoli vuotta jäljellä! xxxx

Muita päivähoidon kanssa pähkäileviä?

Mitäkö olen mieltä?

Olette varmaan huomanneet, että tässä blogissa ei ole suoria mielipidepostauksia. Minulla on mielipiteitä, mutta ei mielenkiintoa kirjoittaa pelkkää mielipidepostausta (olisiko sellainen kiva?). Hassua, koska kuitenkin tykkään lukea muiden kirjoittamia mielipidejuttuja.

Olen tyyppi, joka inhoaa mielipideasioista väittelyä ja todella tyrmäävää tyyliä mielipiteistä keskustellessa. En "tuputa" omia mielipiteitäni, mutta toki kerron oman mielipiteeni sitä kysyttäessä.

Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Asioista ollaan montaa mieltä ja se on hyvä. Olisi aika tylsää jos kaikki olisivat samaa mieltä kaikesta. On monta tapaa ilmaista oma mielipiteensä. Voi sanoa suoraan tai kaunistellen. Voi tyrmätä tai mukailla. Minä olen sellainen, joka kuuntelee muiden mielipiteet, mutta ei lähde väittelemään niistä. Esim. joku ei pidä lastenvaatteissa sinisestä väristä, mutta minä pidän. Näin se sitten on, hän ei luultavasti käytä lapsellaan sinisiä vaatteita, mutta minä käytän. That's it. Miksi siitä pitäisi tehdä sen suurempaa numeroa? Nämä ovat makuasioita. Joku tykkää ja joku ei. Inhoan tällaista tyyliä kertoa mielipide: "hyi minkä värisiä vaatteita käytät lapsellas, näyttää ihan hirveältä, miten kehtaat?!?!!"

Ei sillä, että kukaan olisi sanonut minulle näin, mutta tämän tyylisiä kommentteja olen lukenut muutamasta paikasta. Sitä voi vähän miettiä miten oman mielipiteen ilmaisee. Ilkeän tai pahansävyisen kommentin taakse ei mielestäni voi piiloutua verukkeella, että "jokaisella on oikeus mielipiteeseen". Mielipiteen voi sanoa loukkaamatta tahallaan. Se on sitten eri asia miten eriävä mielipide otetaan vastaan.

En "tuputa" mielipiteitäni, mutta se ei tarkoita, että olisin tekopyhä tai yrittäisin miellyttää kaikkia. En vain ole sen tyylinen, että toisin niitä sen suuremmin esiin. Mielipiteet kertovat paljon millainen ihminen on; mistä hän pitää ja mistä ei, millaiset elämänarvot hänellä on jne. Kaikilla on oma tapansa ilmaista mielipiteitä. Minulla se on "vaivihkaa" tavallisen juttelun yhteydessä. Millainen sinun tapasi on? xxxx

Mitä mieltä olette mielipidepohdinnastani? heh...        

Kirpparille myyntiin

Rakastan kirpputoreja! Mikä mahtava tunne, kun tekee hyviä löytöjä. Käyn enimmäkseen lastenvaatekirppareilla ja vakkarini on Espoossa sijaitseva Nella&Nuttu.  

Päätin ottaa itseäni vihdoin niskasta kiinni ja varasin myyntipaikan sinne. Koko viikonlopun hinnoittelin vaatteita ja eilen vein kolme isoa kassillista vaatetta myyntiin. Hinnoittelu tuotti päänvaivaa. En tiennyt paljonko kannattaa pyytää, koska ensisijaisesti haluan vain päästä pienistä vaatteista eroon, bonuksena tietty niistä saatava raha! Viikko maksoi 35€, joten ainakin sen verran olisi kiva saada takaisin.

Mielestäni Nella&Nutussa on yleisesti aika korkeat hinnat. Saattaa myös olla, että minä olen pihi enkä pysty maksamaan kirppisvaatteesta kuin max 5€ ;) Tässäkin on toki poikkeuksia! Eilen kiersin paikan läpi, kun olin saanut vaatteet laitettua esille. Bongasin aika monta samaa vaatetta kuin mitä itse laitoin myyntiin. Joku myy puolta kalliimmalla. Niinhän se menee, että tyhmä ei ole se joka pyytää vaan se joka maksaa. Silti jaksan välillä ihmetellä aivan pimeitä kirppishintoja...

Ärsyttää, kun esim. Me&I ja Polarn O. Pyret -merkkisistä vaatteista pyydetään paljon, vaikka vaatteet olisivat kulahtaneita ja tahraisia. Tiedän, että ko.merkit maksavat uutena enemmän kuin esim. Lindexin ja H&M:n vaatteet ja ovat kokemukseni mukaan yleensä myös kestävämpiä. Silti, jos vaate on todella kulahtanut ja siinä on tahroja niin sillä ei ole enää siinä vaiheessa väliä onko se Lindexin vai Popin. Mitä mieltä te olette?   

Eilen huokailin, kun bongasin Popin vaatteita 6-15€, jotka oli huonommassa kunnossa kuin euron maksavat uudenveroiset Newbien housut. En ikinä maksaisi huonokuntoisesta vaatteesta noin paljon. Eri asia jos kyse olisi hyväkuntoisesta ja todella kivasta vaatteesta, silloin voisin harkita joustavani siitä 5 euron rajastani ;)

Toinen ärsytys on, kun esim. Lindexin nuhruisista collegehousuista pyydetään 4€. Ostan suurimman osan poikien vaatteista joko kirpparilta tai alennusmyynneistä, yleensä Lindexistä. Alen kanssa ostan Lindexistä samalla hinnalla uudet collegehousut...  

Vein myyntiin poikien pienet vaatteet. Koot 44-50 cm veimme Jorvin sairaalaan sille osastolle, jossa poikia hoidettiin. Siellä oli pulaa pienten vauvojen vaatteista. Kirpputorille vein 56-68 cm vaatteita; housuja, bodyja, pari ulkopukua, sukkia, paitoja ja melkein kaikki äitiyspakkauksen vaatteet. Hinnat ovat pääsääntöisesti 0,20€-2€, ulkopuvut vähän enemmän. Jos vaatteet eivät mene kaupaksi niin syynä ei luulisi olevan ainakaan hinta. Alku oli lupaava; myyntipaikalle tuli tungos jo ennen kuin olin ehtinyt laittaa kaikkia esille. Toivottavasti saan mahdollisimman paljon myytyä! xxxx

Käyttekö te kirpparilla? Onko teillä ns.kipurajaa kirpparihinnoissa?

Ajatuksia kotiutumisesta

Tänään pojat pääsevät ensimmäiselle kotilomalle! <3 Mennään sairaalaan Jessen kanssa tänään yhden aikaan ja tavataan Jorvin sosiaalityöntekijä (sairaalan käytäntö) kahdelta. Kolmelta syötetään pojat, minkä jälkeen lähdetään kotiin. Palataan sairaalaan maanantaina aamupäivällä. Pojat ovat vielä maanantai-tiistai välisen yön sairaalassa, koska lääkäri haluaa ottaa EKG-käyrää yön yli varmistuakseen, ettei pulssissa tule laskuja. Jos kaikki näyttää normaalilta, kotiudutaan tiistaina ja Jessellä alkaa ainakin viikon isyysloma (toivottavasti kahden)!

En muista olenko maininnut täällä, mutta siis Jimillä on ollut apneointia eli hengityskatkoksia. Molemmat pojat ovat saaneet kofeiinia (ei päästä liian syvään uneen = lääke hengityskatkoksiin), koska myös Theolla esiintyi muutamia katkoksia. Hengityskatkoksia tuli, kun pojat vaipuivat liian syvään uneen ja tavallaan unohtivat hengittää. Lääkärin mukaan poikien katkokset eivät ole missään vaiheessa olleet vakavimmasta päästä, koska molemmat ovat korjanneet tilanteen itse. Joskus Jimiä piti vähän silitellä selästä, että havahtui hengittämään.

Theolla lopetettiin kofeiini jo reilu viikko sitten ja kaikki on mennyt hyvin. Jimin kofeiini loppui tiistaina. Kofeiinin puoliintumisaika elimistössä on hidas eli sen vaikutus lakkaa kokonaan vasta noin viikon kuluttua lopetuksesta. Tämän takia pojat ovat "tarkkailussa" vielä ma-ti välisen yön. Tiistaina molemmat ovat jo täysin ilman lääkettä ja nähdään varmuudella tuleeko katkoksia vielä.
Jos Jimillä esiintyy vielä apneaa, kofeiini aloitetaan uudelleen ja lopetetaan vasta laskettuna aikana. Keskosilla apneointi on aika yleistä, koska keuhkot eivät ole vielä täysin kehittyneet. Useimmiten apneointi häviää lasketun ajan jälkeen.

 Apneoinnin takia molemmat pojat lähtevät tänään sairaalasta monitorien kanssa. Pojat ovat monitoreissa kiinni aina yöllä ja jos ovat "ilman valvontaa" eli nukkuvat vaikka pinniksessä makkarissa mun ollessa olkkarissa. Monitori hälyttää aina, kun pulssi tai happisaturaatio laskee liian alas tai siinä tulee jotain häikkää. Ollaan totuttu sairaalassa tarkkailemaan poikien monitoreja ja osataan hyvin käyttää niitä ja laittaa tarvittavat johdot yms. Kotimonitori on kuulemma todella herkkä ja kilkattaa usein myös ilman syytä esim.kosketushäiriöstä johtuen. Saa nähdä miten pystyn yhtään rentoutumaan tai nukkumaan. Sairaalassakin hätkähdän heti jos kilkatus alkaa.

Kotiutuminen jännittää tosi paljon. Eniten varmaan juuri apneoinnin takia. Mitä teen jos monitori hälyttää eikä pulssi palaudu tai hengitys kulje? Puhuttiin tästä hoitajan kanssa toissapäivänä ja hän sanoi, että pitää soittaa 112, antaa tekohengitystä ja odottaa apua. Mulla menee kylmät väreet, kun ajattelenkaan moista. Se olisi ihan hirveää! Toisaalta jos oltais ilman monitoreja kotona, nukkuisin vielä vähemmän, kun olisin jatkuvasti kokeilemassa hengittääkö pojat. Pitää luottaa lääkäreiden arvioon, eihän ne kotiuttaisi poikia jos jotain olisi vialla.

Jos päästään tiistaina pysyvästi kotiin ilman kofeiinia, monitorit jää sairaalaan. Jos Jimillä aloitetaan kofeiini uudelleen, monitori pysyy matkassa mukana laskettuun aikaan.

Syömisen suhteen en stressaa tai jännitä juurikaan. Pojilla on mennyt niin hyvin sairaalassa ja kotona syömisen sanotaan vielä paranevankin. Pojat tulevat kotilomalle nenämahaletkujen kanssa eli osa maidosta menee sitä kautta. Meille sanottiin, että joka toinen syöttökerta voi mennä neniksestä jos pojat ovat unisia. Poikien jaksamisen mukaan katsotaan syötetäänkö pullosta/rinnasta vai neniksestä. Nenämahaletkun käyttö on aika iisiä, opittiin se jo Lastenklinikalla. Neniksen tulee vaihtamaan Jorvin kuntoutusohjaaja viikon-kahden viikon välein, riipuen toki kauanko pojat nenistä tarvitsee. Lääkäri arvioi eilen, että varmaan noin 2 viikkoa. Nenis huuhdotaan joka syötön jälkeen ja sitä kautta laitetaan tarvittaessa myös ravintolisiä.

 Kotona pojat saavat BMF:ää eli maitoon sekoitettavaa ravintolisää (protskua, vitamiineja...) suunnilleen 3,5-4 kiloon asti. Sitä menee 5 pussia vuorokaudessa noin puolet pussista yhteen syöttökertaan. Tämä tarkoittaa, että vaikka imettäisin, pulloa tarvitaan kuitenkin, että saadaan BMF menemään. Aika rasittavaa säätämistä. Pojilla menee rautalisä 1 ikävuoteen asti ja D-vitamiini menee täysiaikaisen vauvan tavoin. Keskostippoja ei onneksi tarvita!   

Eilen meillä oli lääkärin kanssa kotiutuskeskustelu. Kysyin onko jotain mitä pitää välttää, kun kotiudutaan keskosvauvan kanssa verrattuna täysiaikaiseen. Lääkäri vastasi, että kunhan ette ihan heti saunaan mene :-D Kehotti olemaan stressaamatta kauheasti siitä mitä "saa ja ei saa tehdä". Voidaan elää, kuten täysiaikaisen vastasyntyneen kanssa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä käsihygieniaan ja ettei mennä mihinkään missä on paljon ihmisiä.

En yhtään tiedä mitä pukea pojille, kun lähdetään sairaalasta. Hoitaja sanoi, että normaalit sisävaatteet (pitkähihainen body, pitkät housut, sukat, pipo) ja peitto riittävät. Tuntuu oudolta, kun sairaalassa pojat ovat olleet tosi kuumassa huoneessa normivaatteissa ja kahden peiton alla. !? Miten te olette pukeneet vastasyntyneen tai erityisesti keskosen näillä ilmoilla? Eihän me tietenkään ulkona oleskella vaan mennään suoraan autoon ja autosta alle 10 minuutin ajomatkan jälkeen kotiin.

Mitähän muuta... Oon jännityksessä ja innoissani täällä. Kohta meen valitsemaan poikien kotiutumisvaatteet, pesen pyykkiä (äitiyspakkausten vaatteet edelleen pesemättä ja silti pyykkikori on täynnä, vaikka pesukone pyörii joka ilta?!) ja sit lähdetäänkin poikien luo! Tästä se oikea vauva-arki alkaa! <3 xxxx

ps. tässä poikien nurkkaus!  Ainu-puput on vielä sairaalasängyssä.

   

Pojat jatkohoidossa yhdessä

Tänään aamu alkoi soitolla Lastenklinikalta: B-poika siirtyy jatkohoitoon tänään klo.13.00. Sen jälkeen oli hymy herkässä ja lähdettiin A-pojan luo sairaalaan odottamaan B:tä. Oltiin sairaalassa sopivasti hoitojen (vaipanvaihto, syöttäminen, lämmön mittaaminen yms) aikaan ja vaihdettiin pojulle vaippa ennen kenguruhoitoa mamin kanssa. Olin A sylissäni 2 tuntia ja nukuttiin molemmat tyytyväisinä B:n tuloon saakka. Pikkuinen kuljetettiin keskoskaapissa ambulanssilla. Matka oli mennyt hyvin eikä ollut tullut yhtäkään hengityskatkosta tai muuta. Raukka oli varmaan väsynyt matkasta ja vähän itkuinen. Onneksi rauhoittui lepäämään, kun Jesse piti kapalossa ja jutteli.

Käytiin Jessen kanssa syömässä sairaalan henkilöstöravintolassa. Mä saan ruoan ilmaiseksi, koska pumppaan maitoa vauvoilleni ja Jesse saa isän roolissa aterian henkilökunnan hintaan. Se kannattaa hyödyntää, kiva etu! Istuttiin ulkona syömässä ja ekaa kertaa tänä kesänä sain hetken vaan olla ja nautiskella auringosta. Lounaan jälkeen mentiin takaisin poikien luo ja otettiin pojat kenguruun. Molemmat nukkuivat tyytyväisinä taas pari tuntia meidän sylissä.  Nukuin itsekin! Vauva sylissä on rauhoittavaa olla. Tykkään kengurussa olosta vähintään yhtä paljon kuin meidän vauvat :)

Tänään molemmat pojista olivat rinnalla. Sitä on kokeiltu aikaisemmin jo A:n kanssa, mutta tänään myös B pääsi kokeilemaan. Se meni yllättävän hyvin! Molemmat ymmärsivät idean heti ja saivat jo monta pisaraa imettyä itse. Ollaan vasta siinä vaiheessa, että totutellaan rinnalla oloon. Pojilla ei luonnollisestikaan ole vielä tarpeeksi paljon voimia kunnon imemiseen, mutta hienosti saivat jo maiskuteltua vähän.

A syö 8 x 32ml ja B syö 8 x 24ml.
A painaa 1620g ja B painaa 1680g.
Paino on molemmilla noussut kuulemma sopivaan ja normaaliin tahtiin.

Pojat ovat nyt samassa huoneessa, samassa sängyssä. Kun toinen "murisee" hassusti, toinen yhtyy murinaan. Ihanaa, että pojat saavat olla nyt yhdessä ja meidän on helppo huomioida molemmat. Enää ei tarvitse jakaa aikaa sairaaloiden välillä vaan voidaan olla yhtäjaksoisesti pidempi aika rakkaiden luona. Oon huomannut, että kerta kerralta on vaikeampi lähteä kotiin ja jättää pojat. Tuntuu, etten ole riittävästi poikien luona ja poikien on paha olla jos en ole paikalla. Se on raskasta.

Poikien sairaalassa olo on paljon rankempaa kuin oma osastoaikani. Poikia on kamala ikävä ja tuntuu pahalta jättää pienet. Silti toivoisin, että saisin hetken aikaa olla Jessen kanssa kahdestaan ja tehdä jotain, kuten käydä Helsingissä kävelyllä ja syödä jädeä tai mennä leffaan tai syömään. Ei olla tehty mitään yhdessä reiluun kahteen kuukauteen sairaala-ajan takia. Jesse on ihan loppu, joka päivä töiden jälkeen sairaalaan ja syöminen jää eikä unta saa riittävästi. Harmittaa Jessen puolesta. En tajunnut itse ollessani sairalaassa, että miten vaikeaa se oli Jesselle ja edelleen sama sairaalarumba jatkuu.

 Silti sitä "omaa aikaa" on todella vaikea ottaa. Tulee paha mieli jos ei ole poikien luona ja tuntuu, että hoitajat katsovat pahalla jos vanhemmat eivät istu lastensa luona koko päivää. Sairaalasta lähtiessä on jo niin väsynyt, ettei jaksa enää iltaisin tehdä muuta kuin hoitaa pakollisen, kuten kasaantuvat pyykit ja tiskit. Koti on vielä järjestelemättä vauvoja varten ja kaikki hankinnat edelleen tekemättä. Minä kun kuvittelin, että mulla alkaa mammaloma päästessäni sairaalasta ja silloin ehdin tehdä kaiken sen mikä jäi tekemättä, kaikessa rauhassa?! Ehei, en tiedä milloin me ehditään hankkia kaikki tarvittava. Stressaa tosi paljon! Parhaassa tapauksessa poika/pojat ovat kotona parin viikon päästä ja silloin ei ole enää aikaa tai energiaa lähteä ostosreissuille. Haluan kaiken olevan valmista, kun pikkuiset tulevat kotiin. Hohhoh, miten saan kaiken hoidettua? xxxx

28.VIIKKO!!!!!

VIHDOINKIN, me tehtiin se! 

Osastolle tullessani kaikki puhui jokaisen päivän merkityksestä. Silti loppuun lisättiin, että olisi tosi hienoa jos päästäis 28.viikolle. Totta puhuen en uskonut siihen silloin pätkääkään. Pidin sitä mahdottomana ja tuskastuin aina tuon kuullessani, olinhan silloin vasta viikolla 23, tilanne oli tosi huono ja matkaa tavoitteeseen oli 5 VIIKKOA.

 

Tähän on päästy makaamalla 2 viikkoa kotona, 5 viikkoa osastolla; yhteensä 7 viikkoa vuodelevossa! Se on melkein 2 kuukautta, lempivuodenaikana. Ei tätä ymmärrä kunnolla täällä maatessa. Luulen, että purskahdan itkuun heti, kun astelen ulos ovesta ja haistan raikkaan ulkoilman. Joudun luultavasti nipistämään itseäni herätessäni omasta sängystä Jessen vierestä, kun tää kaikki on takana päin. Tuun olemaan kiitollinen ihan jokapäiväisistä perusasioista varmasti tosi pitkään.
En selviäisi tästä ilman kaikkia rakkaita. Täällä käy joka päivä joku: Jesse, perheenjäsen, anoppila, ystävä. Heidän tuellaan olen jaksanut pysyä koko pitkän ajan suht positiivisena ja omana itsenäni <3

Kiitos teille kaikille ihanille lukijoille, jotka jaksatte tsempata ja piristää kommenteillanne! Niillä on uskomaton vaikutus <3

Tällä hetkellä kaikki on hyvin, kerätään lisää päiviä ja viikkoja ja kuulostellaan tilannetta, jännitetään. xxxx

Toivepostaus: Ajatuksia poikien identtisyydestä

Saatiin tietää jo ekassa virallisessa ultrassa, että sikiöt ovat todennäköisesti identtisiä. Kaksosraskaudessa pyritään selvittämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa raskauden tyyppi, koska se määrittelee raskauden seurantatiheyden. Meillä näkyi, että siköiden välissä ei ole kalvorajaa/se on tosi hento ja sikiöillä on sama istukka. Seurantatiheydeksi tuli rv 16 lähtien joka toinen viikko ja loppuvaiheessa joka viikko. Äitiyspoliklinikka ja synnytyssairaala Naistenklinikka, jonne keskitetään riskiraskaudet. 

Toisella ultrakerralla asia varmistui: meille tulee identtiset vauvat! Ensimmäinen ajatus oli, että se tarkoittaa molempien olevan samaa sukupuolta. Harmitti vähän, koska olisi ollut kiva saada tyttö ja poika. Seuraavaksi mieleen hiipi pelko, kun lääkäri kertoi riskien kasvavan entisestään, vaarana mm.TTTS. Jesse oli identtisyydestä innoissaan, sitä on aina kiehtonut erityisesti identtisten kaksosten "oma yhteys".

Alkuun ei edes ajateltu mitä identtisyys oikeasti tarkoittaa. Meni jonkin aikaa ennen kuin tajuttiin, että meidän vauvat tulee oikeasti olemaan identtisiä, samat geenit omaavat. Odotan suurella mielenkiinnolla, että pääsen näkemään pojat. Tunnistanko heidät toisistaan? Eroavatko he toisistaan millään tavalla? Onko pojilla omanlainen, erityinen yhteys toisiinsa? 

Mulla ei ole mietittynä mitään tiettyä kaavaa siihen miten tuetaan poikien yksilöllisyyttä. Luulen, että sellainen muotoutuu, kunhan opin tuntemaan poikani.

Muutama asia meille on kuitenkin selvä:

- ei koskaan puhutella poikia kaksosina
- annetaan molemmille pojille saman verran laatuaikaa kummankin vanhemman kanssa
- huomioidaan kummankin yksilölliset tarpeet ja mielenkiinnon kohteet ja tuetaan juuri niitä
- ei pueta poikia täysin samanlaisiin vaatteisiin (meillä on tuplavaatteitakin, mutta pojat eivät tule olemaan täysin samalla tavalla puettuja)

Mun vanhemmat tietää tosi hyvin miten kaksosia kohdellaan yksilöinä. Äiti oli tarkka siitä, ettei mun siskoja puettu samalla tavalla. Siskojen eri kiinnostuksenkohteet otettiin huomioon eikä heille tuputettu samoja harrastuksia. Siskoille muodostui omat kaveripiirit. Nykyään ovat toistensa parhaita kavereita ja on ollut mieletöntä seurata heidän kasvuaan sekä yksilöinä että kaksosina.

Aiotaan mennä tilanteen mukana, go with the flow, ei aleta kitkemään identtisyyttä pois tai liiaksi keskitytä yksilöllistämiseen. Annetaan pojille äärettömästi rakkautta ja eletään päivä kerrallaan! Katsotaan millaiseksi heidän keskinäinen suhteensa muotoutuu ja millaista tukea he mahdollisesti tarvitsevat. xxxx

Onko teillä ajatuksia identtisyydestä tai ylipäänsä kaksosuudesta?

 

kuva täältä

Toivepostaus: kaksosraskaus

Toivottiin tietoa kaksosiin liittyen, joten otin faktaosuuden Helsingin seudun monikkoperheet ry:n nettisivuilta, koska siellä on niin hyvin tiivistetty kaikki oleellinen. Kerron omasta kaksosraskaudesta ja siihen liittyvistä ajatuksista ja tunteista.   

"Monikkolapset - mistä ja kuinka ne tulevat

Kaksos- eli geminiraskaus on tavallisimmin puhtaasti sattumaa, sitä ei voi ennustaa. Tosin, jos äidin puolella on epäidenttisiä kaksosia, on suurempi todennäköisyys saada monikkolapset.
Aika usein monikkolapset syntyvat hedelmättomyyshoitojen seurauksena. Juuri hoitojen yleistymisen seurauksena kaksosvauvojen määrä lisääntyi huimasti 1990-luvulla. Kaksosten määrää kasvattaa myös synnyttäjien noussut keski-ikä, sillä todennäköisyys saada kaksoset kasvaa naisen iän myötä. Jatkossa hedelmättömyyshoitojen avulla syntyneiden kaksosten määrä tulee pienenemään, mikäli hoidoissa siirrytään yhden alkion siirtoihin.

Monikkolapset voivat saada alkunsa normaalisti alkaneen raskauden kohdalla kahdella tapaa. Tavallisimmin monikkolapset tulevat siitä, että äidin sisällä hedelmöittyy yhtäaikaisesti kaksi samaan aikaan munasarjoista irronnutta munasolua, jotka kumpikin kehittyvat oman istukan varassa omissa pusseissaan yksilöiksi. Tällöin puhutaan epäidenttisistä, ditsykooteista eli erimunaisista kaksosista, jotka voivat olla joko samaa tai eri sukupuolta. Joskus jo hedelmöittynyt munasolu jakaantuukin jostain syystä kahtia ja molemmat puoliskot kehittyvat edelleen identtisiksi, monotsykooteiksi eli samanmunaisiksi kaksosiksi, joilla on yhteinen tai erilliset istukat. Sen takia heilla on yhteinen perimä eli samat geenit - ja tietenkin myös sama sukupuoli.

Kaksosista kaksi kolmasosaa on epäidenttisiä ja yksi kolmasosa identtisiä kaksosia.
Kohdussa monikkolapset voivat olla useassa eri asennossa; puhutaan päätilasta, perätilasta sekä poikkitilasta. Ensimmäisen kohdalla lapsi on pää alaspäin kohdussa, toisessa taas pää ylöspäin ja viimeisen kohdalla poikittain, eli pää toisessa kyljessä ja jalat toisessa.

Monikkolasten ollessa kyseessä voi yhdistelmiä olla useita, sillä molemmat sikiöt pyörivät omaan tahtiinsa kohdussa. Suurin osa kaksosista on synnytykseen mennessä molemmat asettuneet päät alaspäin, mutta yhtä lailla ne voivat olla toinen pää, toinen jalat alaspäin. Toinen kaksosista voi olla poikkitilassakin toisen ollessa joko pää- tai perätilassa. Synnytysmuoto riippuukin osin vauvojen asennosta kohdussa synnytyshetkellä esim. poikkitilassa oleva vauva tulee maailmaan poikkeuksetta keisarinleikkauksella.

Kaksosraskaus - tuplasti odotusta

Kaksosraskaus on useimmiten äidille fyysisesti raskaampaa kuin yhden lapsen odottaminen - onhan masussa kaksi vaativaa pikkuelämää alullaan, jotka vaativat yhtä lailla tilaa, ravintoa ja huolenpitoa jo raskausaikana. Tämän takia kaksosraskauksia seurataan tarkemmin neuvolassa ja äitiyspoliklinikalla - on useammin käyntejä ultraäänitutkimuksissa, neuvolassa ja "mammalomallekin" jäädään tavallisesti jo reippaasti aikaisemmin kuin yhtä vauvaa odotettaessa, hyvin yleisesti 26. raskausviikon huitteilla työnkuvasta riippuen.

Kaksosraskaus alkaa näkyä ulospäin pikemmin kuin yhden kanssa. Vyötärönympäryksen kasvu on erittäin yksilöllistä, mutta tavallisesti juuri mammalomalle jäätäessä on jo sellainen tunne, ettei kyllä jaksaisikaan enää työelämän vaatimuksia samalla tavalla kuin muutamia viikkoja aiemmin. Samoin muut etenkin raskauden alkuaikoina esiintyvät "lieveilmiöt" saattavat tuplaantua; tuplasti kamala pahoinvointi, myöhemmin raskausarvet, suonikohjut, närästys... Toisilla kaikki kamaluudet kiteytyvät kaksosraskauden aikana, kun taas joku kokee koko raskausajan olleen yllättävän leppoisa ja helppo, jolloin ainoa riesa oli yli kaksikymmentä lisäkiloa ja hurja raskausarpien verkosto lantion alueella. 

Raskausaikana kehoitetaan syömään fiksusti ja liikkumaan itselleen sopivalla tavalla, jotta kestää sekä raskauden että synnytyksen tuoman rasituksen. Kaksosraskauden aikana helposti oman kehon rajat hämärtyvät - ei tiedä, minkä suuruinen painonnousu ja mihin tahtiin on "normaalia". Itsestä saattaa tuntua, että pitäisi syödä kolmen edestä, ettei vaan vauvat jää ravinnotta. Mutta samalla taas paisuva keho pakottaa lepäämään enemmän ja tällöin myös energiankulutus on pienempi kuin fyysisessä rasituksessa vrt. mattojen tamppaaminen. Usealta saralta saa lukea ja kuulla, että parhaiten pitää masussa pyörivistä veitikoista huolta, kun syö kasvispainotteisesti, juo paljon (mieluiten sokeritonta) nestettä ja esim. ulkoilee/kävelee tai ui paljon. Raskauden loppupuolisko onkin jo niin rankkaa monelle kaksosia odottavalle, ettei sängystäkään pysty viimeisillä viikoilla edes suosiolla nousemaan - puhumattakaan pitkänhuiskeista kävelylenkeistä tai runsaista pihviaterioista kermaperunoiden kera. Lepo onkin erityisen tärkeää etenkin viikkojen 30.-34. välillä, koska kaksosraskauden kohdalla ennenaikaisen synnytyksen riski on huomattavasti suurempi kuin yhden lapsen kohdalla. On jopa sanottu, että parin tunnin iltapäivätorkut hämärässä huoneessa päivittäin aina 28. viikosta alkaen on enemmän kuin suotavaa. Jälleen mainittakoon, että kukin tuntee oman kehonsa parhaiten ja oma hoitava neuvolatäti ja -lääkäri tietää kertoa tarkemmin, mikä sopii, mikä ei.

Keho joutuu toimimaan yliteholla kaksosraskauden aikana, joten monelle monikkolasten odottajalle ovat tuttuja munuaisten ja maksan toiminnan muuttuminen, muutokset sokeriaineenvaihdunnassa, turvotus, raskausmyrkytyksen riski sekä hormonaaliset ihomuutokset. Munuaiset saattavat päästää sokeria läpi virtsaan, mikä näkyy neuvolan virtsakokeissa tai raskauden aikana voi kehittyä ns. raskausajan diabetes eli gestaatiodiabetes, jolloin kehon sokeriaineenvaihdunta ei toimi normaalisti. Tämä todetaan kahden tunnin mittaisella sokerirasituskokeella. Useimmiten gestaatiodiabeteksen hoitoon riittää tiukan dietin noudattaminen, joskus joudutaan turvautumaan insuliinihoitoon.

Raskausmyrkytyksen riski on jonkin verran suurempi kaksosraskauksissa. Tästä voivat ennakoivia merkkejä olla huomattava turvotus, äkillinen ja runsas painonnousu. Nämä tilanteet kuitenkin pystytään erittäin hyvin ennakoimaan neuvolassa, missä seurataan verenpainetta, virtsan valkuaista sekä painonnousua. Pahaksi äityessään raskausmyrkytys voi olla hengenvaarallinen sekä äidille että vauvoille ja siksi neuvolasta saatetaan äiti passittaa sairaalaan vuodelepoon. Raskausmyrkytykseen paras ja ainoa kunnon lääke on synnytys itsessään.
Iho saattaa kukkia tai kuivahtaa raskauden aikana ja siihen ei auta muu kuin kärsivällisyys, hygienia ja hyvä ihonhoito miedoilla tuotteilla. Tilanne kyllä normalisoituu synnytyksen jälkeen.

Synnytys - kaksin verroin punnertamista

Kaksossynnytykset pyritaan hoitamaan ensisijaisesti ns. alatiesynnytyksina. Eri syista johtuen saatetaan kuitenkin paatya keisarinleikkaukseen eli sektioon; ensinna tarjoutuva eli A-vauva voi olla peratilassa, lantio voi olla liian ahdas vauvan mentavaksi, vauvojen tilasta johtuen on kiire saada lapset maailmaan mahdollisimman nopeasti jne.
Monikkolapset syntyvät usein ennen laskettua aikaa, keskimäärin 36. raskausviikon seutuvilla monista eri äidin tai lasten tilaan liittyvistä syistä. Suomessa varhain syntyneiden lasten hoito on erittäin korkealla tasolla, jopa puolikiloisia keskosia on saanut itselleen elämän ja pyristellyt terveen kirjoihin sairaaloiden laadukkaassa hoidossa.
  Usein ennen 34. raskausviikkoa käynnistyneet synnytykset ja lastenhoito hoidetaan keskussairaaloissa esim. espoolainen "joutuu" synnyttämään Naistenklinikalla Jorvin sijaan, mikäli raskausviikkoja on alle tuon 34:n. Tämä siksi, että suuremmat sairaalat on varusteltu paremmin ottamaan vastaan hentoja pikkuisia."

*****

Meidän kaksosraskaus

Sain tietää odottavani kaksosia muutama viikko positiivisen testin jälkeen. Menin käymään päivystyksessä keskenmenoepäilyn takia ja pääsin ultrattavaksi. Yllätys oli todella iso, kun lääkäri sanoi, että näkee kaksi elävää pikkuista. Mun sydän jätti muutaman kerran lyömättä ja eka ajatus oli "ei voi olla totta, kaksi yhdellä kertaa". Tunteet oli pinnassa, olin hämmentynyt, vähän peloissani ja suunnattoman onnellinen! Lähdin hymyillen kotiin.

Kotona odotin, että Jesse tulee töistä ja pääsen kertomaan ilouutisen! Heti Jessen tullessa ovesta sisään pyysin sen olkkariin. Sanoin suoraan, että saadaan kaksoset. Jesse ei uskonut vaan nauroi. Vakuuttelin monta kertaa, kunnes Jesse meni ihan hämilleen ja oli naama peruslukemilla hetken. Sit se hymyili, nauroi ja sanoi suunnilleen saman minkä minä ensireaktiona :D Tiesin, että Jesse on toivonut kaksosia. Sanomattakin selvää, että se oli ihan innoissaan! Meillä meni monta päivää ennen kuin edes käsitettiin sitä kunnolla. Kysyin aina välillä "voitko vieläkään uskoa", ekassa ultrassa se vasta jotenkin meni tajuntaan, kun näki ne kaksi söpöliiniä vilkuttamassa.

Ollaan joskus puhuttu, että olis jännää, ihanaa ja erikoista saada kaksoset. En kuitenkaan ikinä uskonut, että niin käy meille. En, vaikka äitini on saanut kaksoset ja kaksosuus kulkee suvussa joka toisella sukupolvella. Sen mukaan kaksosuus olisi hypännyt mun yli ja ennemmin olisin kaksosten isoäiti. Mutta tosiaan, kerrankin kuulutaan siihen pieneen prosenttiryhmään :)

Kaikki on ollu tosi innoissaan meidän tuplista! Mun perheessä kaksoset ja isovanhemmuus on tuttu juttu, mutta Jessen vanhemmat tulee kerralla kaksinkertaisiksi isovanhemmiksi "kylmiltään" :) Hoitajaehdokkaita on vaikka muille jakaa ja vahva tukiverkosto. 

Ensimmäisessä virallisessa ultrassa meille selvisi, että raskaus on todennäköisesti monotsykoottinen eli samanmunainen ja vauvat ovat identtisiä. Istukka on yhteinen, mutta molemmat ovat omissa pusseissaan (monokoriaalinen raskaus). Kaksosraskaus on jo sinällään riskiraskaus ja meillä riskiä lisää monokoriaalisuus. Vauvoille voi kehittyä TTTS (verenkiertohäiriö sikiöiden välillä -> toinen sikiöistä vie toisen eväät ja kehittyy merkittävä kokoero. Häiriö on hengenvaarallinen). Onneksi molemmilla todettiin olevan sentään oma vesipussi. 
Meidän kaksosraskauden luonteen takia raskausviikolta 16 alkaen tarkastettiin vauvojen hyvinvointi ultralla äippäpolilla joka toinen viikko. Riskiraskauksissa seuranta on tiiviimpää kuin normaaliraskaudessa, ihan raskaustyypistä riippuu kuinka tiivistä.

Meillä oli kaikki loistavasti sinne 21 viikolle saakka, jolloin todettiin kohdunkaulan tilanteen huonontuneen yhtäkkiä tosi paljon. Merkkejä TTTS:stä ei ole ollut ja koko tämän ajan vauvat ovat voineet mainiosti! <3

Tällä hetkellä A-vauva on perätilassa ja B-vauva päätilassa. Pari viikkoa sitten ne oli just toisin päin, saa nähdä kääntyykö ne vielä ennen synnytystä.  

 

Alusta asti vauvojen kummit on olleet kutakuinkin selvillä. Molemmille tulee viisi kummia. Kaikkia ei olla vielä kysytty tähän tehtävään, mutta askartelin eilen (aika vaatimattomat) "kummikortit", joissa oli jokaiselle kummille jokin henkilökohtainen juttu ja suostuisitko kummiksi-pyyntö sekä ultrakuva.

Nimet on myös päätetty. A-vauvan toisen nimen kanssa ollaan vielä vähän kahden vaiheilla. Etunimet alkaa J:llä ja T:llä ;) Meille sanottiin pari päivää sitten, että nimet kannattaa olla päätettynä mahdollista hätäkastetta varten. 
Jos ja kun kaikki menee hyvin, pidetään ristiäiset. 

Ennen osastolle joutumista pohdiskelin aika usein tulevaa vauva-arkea. Miten pärjätään taloudellisesti, miten mahdutaan suht pieneen kaksioon nelistään, miten osaan olla äiti, mitä jos ei selvitä jostain tilanteesta, tuleekohan tää liian äkkiä... Seuraavassa hetkessä pyykkäsin vauvanvaatteita onnenkyyneleet silmissä, sisustin mielessäni makkaria uudelleen, tsekkasin asuinalueen perhekerhojen kokoontumisaikoja, juttelin vauvoille ja olisin jo halunnut halia niitä pieniä. Kaikenlaista ääripäästä toiseen on tullut mietittyä tässä matkan varrella, kuten varmaan monella muullakin. 

Nyt osastolla oon ainoastaan toivonut, että kerrankin meille tapahtuisi jotain hyvää ja saataisiin monta lisäviikkoa masuun ja terveet pojat maailmaan. Kuten oon jo aikaisemminkin sanonut, tää raskaus tuntuu jo tavallaan päättyneen ja oon surullinen ja vähän vihainen, että se päättyi näin aikaisin ja kuin seinään. Olisin halunnut nauttia raskausajasta ja tehdä vielä vaikka mitä masun kanssa. 

Meidän "kasvu" ja valmistautuminen vanhemmuuteen ja monikkoperheeksi tuloon kärsii tietysti tästä. Eräs lukija juuri kysyi meidän valmistautumisesta kaksosten tuloon. Se taitaa tapahtua kunnolla vasta, kun vauvat ovat jo syntyneet. Tämä kaikki vaatii aika pitkän henkisen prosessin sekä nyt että vauvojen syntymän jälkeen. Hankintoja vauvoille aletaan tekemään kunnolla vasta, kun molempien tila on vakaa. Meillä on luultavasti koko kesä aikaa ostaa kaikki tarvittava ja valmistella kotia pienten kotiutumista varten. Luulen, että silloin tapahtuu kaiken tapahtuneen jälkipuintia ja samalla vanhemmuuteen "kasvamista". Silloin pääsen myös vähän jälkikäteen vauvaostoksille Jessen kanssa.        

Loppuun aivan ihana video kaksosista, jotka käy kovaa keskustelua jostain ;)<3 Jessen ehdoton suosikki! xxxx video täältä
 

Ajatuksia vuodelevosta

 Huomenna tulee viikko täyteen osastolla ja 3 viikkoa vuodelevossa. Fiilikset vaihtelee tosi paljon. Välillä tuntuu, ettei jaksa. Kroppa on ihan täysjumissa ja on vaikea sanoa johtuuko esim.selkäkipu suppareista vai tästä makaamisesta. Kyljen kääntäminen on raskasta eikä olo oo ikinä ollut näin painava. Kihla- ja vihkisormukset ei enää sovi sormeen. Pää alaspäin oleilu saa veren pakkautumaan päähän ja naama on turvonnut ja päätä särkee. Kroppa käy täysin säästöliekillä. Ei oo järin hyvät lähtökohdat synnytykseen, kun on jatkuvasti uupunut, voimaton ja tasaisen maaninen olo...

 Joka päivä joku kätilöistä tai lääkäri kysyy miten pää kestää ja kehuu miten hienosti jaksan. Vappuna kätilö kysyi viime vuoden vapunvietosta ja tuntui olevan valmiina lohduttamaan, kun nyt jouduin viettämään sen täällä. Välillä tuntuu hassulta miten kätilö jää jonkun tilanteen jälkeen viereen odottamaan ikään kuin katsoen miten reagoin ja odottaa itkua. Tähän asti (tuloiltaa ei lasketa) oon selvinnyt ihan hyvin, mieli on ollut vähän sellainen "ihan sama, tässä mä nyt makaan".

Tänään tuli ensimmäinen notkahdus, kun kysyin kätilöltä suihkuun pääsemisestä. Kävin suihkussa viimeksi 9 päivää sitten, kun normaalisti käyn joka toinen päivä. Arvata saattaa, että hiukset muistuttaa lähinnä kuivia rastoja ja hiusväri on muuttunut blondista vaaleanruskeaan.
 Kätilö nauroi jotenkin pilkallisen huvittuneena ja sanoi kysyvänsä lääkäriltä. Ihmettelin mikä siinä oli niin hauskaa. Edellisen kerran kysyin suihkulupaa maanantaina, jolloin sain myös naurut, mutten lupaa. Kaiken lisäksi tämän päiväinen kätilö sanoi vielä, että "niin, luin raportista, että kysyit maanantainakin etkä päässyt suihkuun" ja taas joku ihme nauruhymähtely. 
 
Tilanteeni takia en pääse suihkuun yksin, mutta kätilö voi viedä mut suihkuun sellaisessa suihkusängyssä. Makaan siis siinä koko suihkusession ja kätilö hoitaa pesemisen. Kätilö sanoi yrittävänsä ehtiä tänään, mutta kiireiden takia voi mennä huomiseenkin. Lisäsi vielä loppuun, että tärkeintä on vauvojen hyvinvointi ja jokainen päivä on tärkeä. Onneksi se lähti sitten, koska siinä vaiheessa harmitti ja ärsytti. Se nauru, ihan kuin olisin turhamainen lapsistaan välittämätön, kun kysyn suihkumahdollisuudesta. Ei ole helppoa maata likaisena viikkoa samoissa lakanoissa ja samassa kaavussa, etenkin, kun joka yö herää monta kertaa hiestä litimärkänä. Asun tässä sairaalasängyssä, viikon menun pystyy näkemään näistä lakanoista ja lakanat vaihdetaan vaan suihkupäivänä. Nyt oon jo päässyt pahimman harmituksen yli ja toivon kätilövuoron vaihtuvan ennen mun suihkuaikaa! Muutenkin jännittää ja tuntuu epämukavalta, että joku toinen pesee mut.

Vuodelevossa mun päivät menee ruokailun mukaan. Herätessä tiedän, että kohta on aamiainen. Aamiaisen jälkeen tulee kätilö ja mahd.lääkäri ja kuunnellaan vauvojen sydänäänet, jonka jälkeen katson Täykkäreitä tai luen blogeja pari tuntia. Jesse tulee yleensä aamupäivällä. Lounaan jälkeen oon Jessen kanssa aina päivälliseen asti. Päivällisen jälkeen harmittaa, kun tiedän sen lähtevän. Jos muita vieraita ei ole tulossa, mietin, että Emmerdalen ja blogien lukemisen jälkeen tulee iltapala ja pian päivä on ohi ja oon selvinnyt voittajana siitäkin päivästä.

On fyysisesti tosi raskasta vaan maata paikoillaan. En olisi uskonut, että paikallaan olo voi olla näin uuvuttavaa ja aiheuttaa kipua. Henkisesti on raskasta se kaikkien hokema "päivä kerrallaan" ja se, kun ei tiedä yhtään vauvojen ennusteesta. Kätilöt ja lääkärit toitottaa sitä miten tärkeä jokainen päivä on ja miten vauvojen takia täytyy nyt maata. Tiedän sen, tietysti! Mikään muu tässä sängyssä ei pidättelekään kuin mahdollisuus saada terveet pojat maailmaan. Poikien takia teen mitä tahansa!
Välillä vaan on vaikea ajatella päivä kerrallaan elämistä, kun vauvojen viikkoihin takerrutaan koko ajan ja "viikolla 28 ollaan jo turvallisemmilla viikoilla"-lausahduksia saa kuulla joka lääkäriltä. Sinne on matkaa vielä 4 viikkoa!!!!!! Elä tässä nyt sitten päivä kerrallaan.

Olen kaikesta avautumisesta huolimatta sitä mieltä, että oon jaksanut yllättävän hyvin. Hyviä hetkiä on ollut monia ja pääsääntöisesti koko hoitohenkilökunta on ollut tosi mukava. Tällaista on nyt mun elämäni tällä hetkellä ja tästä on nyt otettava irti se minkä voi. Auttaa paljon, kun kirjoittaa fiiliksiään tänne :) Loppukuva on otettu viikko sitten, kun lähdin Naikkarille! Koti, omat vaatteet, puhtaus <3 xxxx

Arvatkaa missä?

No Naistenklinikalla. Katotaan pääsenkö tekstin loppuun asti itkemättä.

Eilen illalla tunsin oloni voimattomaks ja vähän flunssaiseks. Seuraavana tuli aika voimakkaat menkkamaiset alavatsasäryt ja vatsa meni ihan sekaisin. Mun epäilyt avun tarpeeseen herätti vahvimmin se, että alapäähän kohdistui tosi kova paine, välillä vihloi ja toinen vauva tuntui olevan tosi alhaalla. Potkut tuntui nivustakin alempana. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ei oo kunnossa (onko tää nyt sitä äidinvaistoa? ;)).

Jesse oli just lähdössä kattoo futispeliä, kun sanoin et voi tulla lähtö. Arvottiin hetki ennen ku soitettiin Naikkarin päivystykseen. Sieltä käskettiin heti näytille.

Puolen tunnin päästä oltiin tutkimushuoneessa odottamassa lääkärin tuloa. Koko sairaalassa päivysti yksi lääkäri, joten oltiin varauduttu tunteja kestävään odotteluun. Lämpöä oli reilu 37,5astetta, muuten verikokeet ja pissa ok.

Lääkäri tuli tunnin päästä ja oli tosi mukava nainen. Tehtiin sisätutkimus ja ultrattiin. Lanka on pysynyt hyvin, mutta funneling suurentunut ja kalvot pullottaa pitkälle emättimeen :( ainoa mikä pitää nyt kasassa on tukilanka. Oli pelottavaa nähdä miten iso se musta kohta oli, tarkoittaen pitkälle auennutta sisäsuuta. Näkyi ihan selvästi miten A heilutteli varpaita tukilangan vieressä..!

Tuomio oli kova: heti osastolle, jossa pakkolevossa synnytykseen saakka. Mieli oli ihan maassa, pelotti, olin pettynyt itseeni. En oo ikinä nähnyt Jesseä niin surullisena eikä kyyneleetkään ollu kaukana. Yritin kysyä lääkäriltä mahkuista saada kaksi tervettä poikaa maailmaan, lääkäri sanoi et hyvän painon (550gr) ansiosta mitä luultavimmin jäisivät eloon jos nyt päättäisivät syntyä, mutta tulevasta ei voi sanoa mitään (mahdolliset kehityshidastumat, vauriot).

Oltiin siinä hetki hiljaa, mielessä pyöri kaikenlaista, kun lääkäri kirjoitti papruja kuntoon. Osasto kuulemma ihan täysi ja vessalupaa mietitään. Siinä vaiheessa iski vielä suurempi paniikki ja "mä en jää tänne". Itkin. Vaihdoin sairaalakoltun ja menin sänkyyn. Odoteltiin hetki osastolle siirtymistä käytävässä ja itkin. Siinä vaiheessa purkautui kaikki se paha olo ja tunsin olevani niin huono äiti.

Miksen saa pidettyä vauvoja sisällä? Miksen onnistu edes tässä? Vauvat on hengenvaarassa, koska paikat ei voi pysyä kiinni. Mitä oon tehnyt väärin? Miksi juuri me? Itkin.

Sitten tuli katkeruus. Mun odotusaika on ihan pilalla. Ajattelin aina raskausajan olevan elämäni parasta aikaa; masukuvia, Jesse silittelee masua, kuljen kaupungilla raskausonnesta hehkuen, laittaudun masun kanssa illanistujaisiin, shoppailen bebeille ja sisustan lastenhuonetta, käyn mammajoogassa, odotan innolla ja positiivisella jännityksellä milloin saadaan pojat maailmaan ja ulkoilen päivittäin. Babyshowereita oon odottanut nyt ehkä eniten, nekin jää :( okei, nyt tuli itku.

Tällä hetkellä makaan tukilangan varassa sairaalassa, pitkään. Pelkään koko ajan enkä voi ajatella muuta ku vauvoja ja tilanteen kehittymistä.

Päivästä toiseen sama rytmi, päivä muotoutuu ruoka-aikojen ympärille (t.odotan jo innolla lounasta, vaik vasta oli aamiainen :D), ei liikkumista, paino nousee ja peruskunto menee nollaan, ei söpöjä masukuvia, ei hankintoja, ei Jesseä jakamassa tätä samalla tapaa.

Oikeastaan tuntuu kuin mun raskaus olis jo jollain tapaa päättynyt. Ihan kesken. En ole päässyt puhumaan raskaudesta, kun esim.kaikki viime neuvolat on pitänyt perua tän tilanteen takia. Olisin kaivannut henkistä tukea fyysisen rinnalle. En tiedä äitiyslomasta yms.etuuksista mitään, ei ole raskaustodistusta, en tiedä miten saan hoidettua viralliset asiat töissä täältä käsin. Stressaa!

Tällaista täällä. Tukisukat jalassa, ihana aamiainen, tunnin viime yönä nukkuneen pärstä. Xxxx

Sea band -pahoinvointirannekkeet

Ostin alkuraskaudessa apteekista Sea band -pahoinvointirannekkeet. Tausta oli se, että olin kärsinyt jonkin aikaa todella etovasta ja pahasta olosta enkä kyennyt mihinkään. Marssin apteekkiin ja sanoin kokeilevani mitä tahansa. Kysyin itse rannekkeista ja farmaseutti naurahteli eikä uskonut niistä olevan apua. Päätin kuitenkin kokeilla, pahemmaksi olo ei olis voinut enää mennä.

Nyt monta viikkoa käyttäneenä - onneksi kokeilin! :-)

Itselle koen niistä olevan apua. Rannekkeita on pakkauksessa kaksi, yksi molempiin ranteisiin. Meidän apteekissa oli myynnissä lasten koko ja aikuisten koko. Ranneke laitetaan ranteeseen niin, että valkoinen nappi tulee sisäranteeseen. Teho perustuu akupunktioon, nappi painaa Nei-Kuan-pistettä, joka vaikuttaa estävästi pahoinvointiin.

Käytän rannekkeita yötä päivää. Alkuraskaudessa pahoinvointi jäi rannekkeiden myötä kokonaan pois, mutta nyt 12+4 olen muutaman päivän taas kärsinyt sellaisesta olosta mihin ei tunnu auttavan mikään. Käytän rannekkeita silti edelleen, olo on nyt jo hieman parempi kuin eilen.

Välillä tietty ärsyttää, kun ranteissa on mustat, hikipannoilta näyttävät rannekkeet, mutta tässä asiassa en ajattele ulkonäköä. Hyvä olo ennen kaikkea! ;-) Rannekorujen käyttö tosin on vähän hankalaa.

Tiivistetysti, pahoinvointirannekkeista on itselle ollut paljon hyötyä! Viikkojen kertyessä en ehkä kohta tarvitse näitä, jos ja kun pahoinvointi loppuu. xxxx

   

Oh baby, baby!

Arvatkaa mitä! Tänään päivä sai onnellisen käänteen!

Kaikki alkoi siitä, kun vetämääni kerhoon tuotiin rokkoinen poika viime viikon lopulla. Äidin hakiessa poikaa, kävi ilmi, että pojalla on parvorokko. Ohjaajakollegat arvuutteli olikohan se just parvorokko, mikä on toinen haitallinen rokko raskaana olevalle (jos sitä ei ole vielä itse sairastanut). Näinhän se oli, selvisi seuraavana päivänä. Googletin rokon ja se voi mm.lisätä keskenmenoriskiä näin alkuraskaudessa. :( Soitin neuvolaan, josta kuitenkin rauhoittelivat ja pyysivät verikokeisiin. Verikokeissa näkyy onko mulla vasta-aineet rokkoon.

Kävin verikokeissa tänään. Vaadin samalla ultraa, kun viikonloppuna tuli outoja, kovia kipuja sekä alavatsaan että selkään ja vähän rusehtavaa vuotoa. Pelästyin tietty tosi paljon ja vaati voimia jaksaa odottaa tähän päivään. Menin naistentautien päivystykseen, jossa sain vakuutella ja liioitella oireita, jotta ottivat todesta ja edes harkitsivat ultrausta?! Se on iso epäkohta, johon oon törmännyt myös kahden keskenmenon aikana. Käsittämätöntä.

Pääsin lopulta ultraan ja kerrankin mua oli vastassa todella mukava hoitaja ja kätilö. Molemmat olivat rauhallisia ja käyttivät minuun aikaa. Kyselivät tarkasti ja sitten ultrattiin.

Olin jo varma, että taas meni kesken, kun kätilö ultrasi niin kauan sanomatta sanaakaan. Aloitti sit hiljaisuuden jälkeen näin: "Näen kyllä pussin.... *nimi* soitatko ylilääkärille?"
Sydän alkoi takoa tuhatta ja nielin kyyneliä. Kätilö käänsi monitorin muhun päin ja sanoi, että näkee

KAKSI VAUVAA JA KAKSI SYDÄMEN SYKETTÄ! 

Siinähän ne oli! Pikkuiset köllötteli vierekkäin ja pienet sydämet sykki! Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla! Sellaista onnea, huojennusta ja rakkautta.

Siis ihan oikeasti, meille tulee kaksoset. Kaksi pientä vauvaa.
Kätilö sanoi, että vauvojen koot vastaavat 9+ viikkoja ja tarkemmat tiedot ja tutkimukset saadaan ensi viikolla, kun meillä on se eka virallinen ultra. Aivan ihanaa! Vaikka nyt pelottaakin (taas), kun kätilö sanoi loppuun, että monikkoraskaudet on aina riskiraskauksia. Lisäsi kuiteski, että voin viedä positiivisia uutisia tällä kertaa kotiin :)) Kohta, kun mies tulee kotiin niin pääsen kertomaan! xxxx

10+3

Kymppi on tullut täyteen! Kävin maanantaina labrassa verikokeissa, joka liittyy sikiöseulontaan. Uusi systeemi kun on, että ultra ja verikoe on nyt erikseen. Ultraan on vielä (liikaa) aikaa. Vasta 29.1. Toisaalta en jaksa odottaa, että saan tietää kaiken olevan kunnossa. Toisaalta taas, en halua nähdä kolmannen kerran tyhjyyttä ja kuulla niitä masentavia sanoja. Tykkään niin hirveesti olla raskaana eikä kukaan saa viedä tätä multa.

Parina viime aamuna oon herännyt uuteen päivään ilman jogurttia. Ei oo tarvinnut juosta kuin max kerran vessaan yön aikana. Oon alkanut miettimään jos tää onkin huono juttu. Mitä jos raskaus on mennyt kesken ja saan tietää siitä vasta ultrassa?
Onko normaalia, että näillä viikoilla pahin paha olo helpottaa eikä enää vessata öisin samaan tapaan kuin ennen?

Pahinta on epätietoisuus ja jatkuva pelko. xxxx

Raskaana 9+4

Mooi pitkästä aikaa!

Täällä yksi onnellinen odottaja. Reilu puoli vuotta siihen taas meni, että oon raskaana. Aika tuntui tosi pitkältä ja jokaiset kuukautiset harmitti. Pohdittiin miehen kanssa jo, että mitä jos ei ikinä onnistuta.

Joulukuun 14.päivä tein positiivisen raskaustestin enkä meinannut uskoa sitä todeksi. Olin tehnyt jo viikkoa aiemmin, mutta silloin näytti negaa. Menkkoja ei kuitenkaan tullut ja positiivinen näkyi vasta, kun menkat oli kaksi viikkoa myöhässä. Hassua. Positiivinen tulos tuntui samaan aikaan ihanalta ja tosi pelottavalta. Taas se alkaa; loputon oireiden tarkkailu, paniikki ja järjetön pelko.
Soitin samantien neuvolaan ja kysyin oonko varmasti raskaana :-D
Sain neuvola-ajan parin viikon päähän, 8.viikolle.

Kerrottiin melkein heti molempien perheille. Oon yllättynyt siitä, miten hyvin oon jaksanut elää päivän kerrallaan. Välillä havahdun, kun miehen kanssa lasketaan viikkoja ja yhtäkkiä ollaankin "jo" 9.viikolla. Aiemmissa raskauksissa oon ollut paljon kärsimättömämpi.

Tuntuu hienolta olla jo näinkin pitkällä. Näille viikoille ei olla aiemmin päästykään. Neuvolassa sanottiin samaa: hyvä merkki, että nyt ollaan pidemmällä kuin aikaisemmin. Neuvolassa myös sanottiin, että keskenmenot oli varmaan vaan tosi huonoa tuuria eikä tarkoita, että mikään olisi minussa/meissä vialla. Se oli huojentavaa kuulla.

Ensimmäinen ultra on kahden ja puolen viikon päästä, kun viikkoja on tasan 12. Siihen asti pitää jännittää, että onko masussa oikeasti elämää ja kasvetaanko siellä oikeassa paikassa yms.

On kyllä onnellinen olo, kaikesta pelosta huolimatta :-) xxxx