Viisi vuotta sitten osastolla...

Keskiviikko 19.6.2013 Naistenklinikan osasto 42

"Takana on kahdeksan viikkoa vuodelepoa osastolla, odottamista, turhautumista, pelkoa ja jännittämistä. Raskausaika on tuntunut ikuisuudelta, vaikka tosiasiassa se loppui ihan liian lyhyeen ja minulta jäi paljon kokematta. Onnellisen odotuksen rinnalla kulki järkyttävä pelko, koska kellään ei ollut antaa varmaa vastausta vauvojen selviytymisestä. Meille puhuttiin paljon riskeistä ja todennäköisyyksistä liian varhaisilla viikoilla syntymisestä, mutta lopulta päästiin raskausviikolle 31+0. 

Aloin tuntea keskiviikkona epämukavia supistuksia, joihin sain muutaman "loudauksen" Nifangin -estolääkitystä. Olin kiinni käyrillä, jossa tarkkailtiin vauvojen sykkeitä. Toisen sydänäänissä tuli laskuja ja huoneeseeni ilmestyi useampi lääkäri ja kätilö. Minua käänneltiin ja ultrattiin kannettavalla ultralaitteella. Kaikki oli onneksi hyvin.

Loudaus ei tuottanut toivottua tulosta ja lääkärin tekemä sisätutkimus paljasti tukilangan leikanneen läpi, kohdunsuun olevan 3cm auki ja A-vauvan jalan tuntuvan jo kalvojen läpi. Päätettiin antaa raskausajan kolmas annos kortisonia kypsyttämään vauvojen keuhkoja, koska he vaikuttivat kovasti olevan tuloillaan. Jesse tuli töiden jälkeen luokseni ja minut päätettiin siirtää toiseen huoneeseen, jossa olisi enemmän tilaa toimia. Minulle laitettiin myös toinen tippa, josta meni magnesiumia suojaamaan vauvojen aivoja. Vauvat ikäänkuin valmisteltiin ennenaikaiseen syntymään.

Jessen vanhemmat tulivat tapansa mukaan keskiviikkokyläilemään ja ihmettelivät hetken missä olin, kun en enää ollut tutussa huoneessa. Myös äitini tuli käymään ja jännitettiin yhdessä mitä tulee tapahtumaan. Makasin sängyssä kahdessa tipassa ja supistuksia tuli aika säännöllisesti. Illalla kaikki lähtivät, mutta Jesse ei uskonut mitään tapahtuvan vielä kuitenkaan.

Torstai 20.6.2013 Naistenklinikka 

Aamulla lääkäri tuli tekemään tutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan 6cm auki. Hän sanoi iloisesti "tänään on hyvä päivä poikien syntyä" ja kertoi minun olevan toisena sektiojonossa. Soitin Jesselle, joka meni paniikkiin ja lähti samantien töistä luokseni. Ei mennyt kauaa, kun minut oli valmisteltu leikkaukseen, laitoin läheisille viestit ja lähdettiin kohti leikkaussalia. Ihan uskomaton tunne, kun vihdoin kuukausien jälkeen tapahtui jotain konkreettista ja tiesin tasan tarkalleen missä mennään ja mitä tapahtuu. Koin olevani valmis, vaikka keskosina syntyvien vauvojeni puolesta tietysti pelotti.

A-vauva syntyi klo 10.41
B-vauva syntyi klo 10.42

Viikko tehohoidossa ja kolme viikkoa jatkohoidossa. Kotiuduimme vajaa kolmekiloisten, terveiden poikien kanssa kuukauden sairaalahoidon jälkeen (rv 35+0)."

Paljon on mahtunut näihin viiteen vuoteen, 

suurimpana rakkaus ja kiitollisuus!                

Raskausviikolla 23+2

Tämä aika vuodesta tuo muistoja mieleen. Neljä vuotta sitten minut kirjattiin sisään Naistenklinikalle. Oli huhtikuinen ilta ja minulla oli päälläni paksu talvitakki. Matkalla sairaalaan tunsin kipua alavatsassani ja tiesin, että sille tielle jäädään. Autonpenkki oli kallistettu, jotta paine vähän hellittäisi. Puristin Jessen kättä ja ajettiin hiljaisuuden vallitessa. 

"Ei näytä hyvältä". Lääkäri tutki hoitajan avustuksella, punnitsi vaihtoehtoja ääneen ja sain kuulla, että niin aikaisin syntyvillä (23+2) ei ole juurikaan mahdollisuuksia selviytyä. Minut laitettiin odottamaan osastolta vapautuvaa paikkaa ja sain kortisonipiikin. Muistan radiossa soineet kappaleet ja palan kurkussa. Jesse joutui aika nopeasti lähtemään kotiin osastolle päästyäni. Makasin sängyssä, tuijotin kattoon ja pää oli tyhjä. Ulkona alkoi hämärtyä ja nukahdin.
 
Ensimmäisen viikon jälkeen olin perillä sairaalan rutiineista. Aamu alkoi vauvojen sydänkäyrien ottamisella ja päivä rytmittyi ruoka-aikojen mukaan. Nukuin parit päiväunet, katsoin monta tv-sarjaa läpi, kirjoitin blogia ja odotin vierailijoita. Ultra oli jokaisen viikon kohokohta. Oli ihana päästä näkemään vauvat ja saada tietää kohdunsuun tilanteesta. Sen lisäksi oli jännittävää päästä pois siitä pienestä huoneesta, jossa olin vuorokauden ympäri. Muistan erityisesti sen kerran, kun monen viikon makaamisen jälkeen minut kävelytettiin ultrahuoneeseen. Matkaa oli parin huoneen verran, mutta tarvitsin apua kävelemiseen. Se oli outo tunne, kun jalat ei tuntuneet kantavan enkä muistanut missä asennossa kävellään. Piristyin siitä pienestä "retkestä" todella paljon. Viikko viikolta tuli joku hoitohenkilökunnasta taivastelemaan, kun olin edelleen siellä. Muutama lääkäri ei olisi ikinä uskonut, että raskaus etenee edes viikolle 26.

Olen kokemukseni myötä varma, että ihmisellä on jokin sisäänrakennettu selviytymismoodi. En voi uskoa, että olen oikeasti maannut sängyssä liki yhdeksän viikkoa, siis yli kaksi kuukautta! Pahinta kaikessa oli epätietoisuus vauvojen selviytymisestä. Kaikesta tästä selvittiin eikä minulle jäänyt traumoja vaan lähinnä kiitollisuus saamastani hyvästä hoidosta ja keskosvauvojeni selviytymisestä.

Osastoaikaan liittyy kaikesta huolimatta myös hyviä muistoja. Pääsääntöisesti pidin sairaalaruoasta ja erityisesti välipaloista, ehdin katsoa paljon sarjoja ja lueskella blogeja, nukuin paremmin kuin ikinä - keskimäärin 8-10 tuntia yössä + päiväunet ja kaikki tärkeimmät ihmiset kävivät moikkaamassa ja piristämässä. Yksi ystävistäni mm. lakkasi varpaankynteni, koska en siihen itse pystynyt ja äitini järjesti vapun huoneeseeni serpentiinillä ja vappupalloilla. Jessen kanssa meille muodostui omat sairaalajuttumme. Muistan ikuisesti sen, kuinka Jesse istui sängyn jalkopäässä ja teki sudokua samalla painellen jalkojani. Tämä toistui yhtä kertaa lukuunottamatta joka ilta. Kuinkakohan monta sudokua me tuona aikana tehtiin..? Pidettiin leffailtoja ja Jesse toi Filmtownista lempparikarkkejani (kunnes todettiin raskausdiabetes), juteltiin enemmän kuin koskaan ja suhteemme vain lujeni. 

Jimi ja Theo syntyivät pitkän odotuksen päätteeksi onneksi "vasta" 31+0. Toivuin nopeasti ja nousin sektion jälkeen sängystä itse kuuden tunnin kuluttua. Menin vauvojen luo teholle, jossa istuin pyörätuolissa. Illalla kävin suihkussa ja pääsin ulos ensimmäistä kertaa kuukausiin. Raikas ulkoilma tuntui uskomattomalta. Jossain välissä oli tullut kesä ja minä olin sairaalassa talvitakkini kanssa. Olin valkoisempi kuin ikinä, ihoni oli herkkä, lihakset oli surkastuneet, silmät eivät kestäneet auringonvaloa ja tunsin oloni kaikinpuolin lepakoksi, joka oli heitetty pimeydestä aurinkoon. Sen jälkeen olin pitkään kiitollinen ihan perusasioista, kuten raikkaasta ulkoilmasta, kävelemisen mahdollisuudesta, pitkistä suihkuista ja kaupassa käymisestä. Edelleen muistan hämmästellä tätä vuodenaikaa erityisen paljon ja nautin joka hetkestä. Nyt jaan kevään muuttumisen kesäksi kahden ihmeeni kanssa.

Oletteko lukeneet blogiani sairaala-ajoiltani asti?

Miten meidät kohdattiin osastolla ja neuvolassa?

Lukijan kysymys: Olit pitkään poikien odotusaikana sairaalassa ja poikienkin kanssa osastolla oloa on tullut. Kysyisin, mikä on mielestäsi hoitajan tärkein ominaisuus? Jäikö mieleen joitain hyviä kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa? Entä lasten kohtaaminen sairaalassa, mitä toivoisit hoitajan huomioivan? :) Kuinka Jesse kokee että hänet on sairaalassa/neuvolassa kohdattu lasten isänä? Kohdistetaanko puhe usein äidille jne. 

Throwback parin vuoden taa.

Puolet raskausajastani vietin täysvuodelevossa eli sain nousta ainoastaan vessaan. Tilanne oli aika toivoton jo ennen rv 20 eikä paljoa toivoa raskauden jatkumiselle annettu. Rv 23+3 (muistaakseni) asti makasin kotona, koska sairaalassa pääsee aktiivisen hoidonpiiriin vasta lähempänä rv 24, kun vauvalla on jo mahdollisuuksia selvitä hengissä. 23+3 lähdettiin Naistenklinikalle oudon vatsakivun takia ja jouduin jäämään osastolle entisestään suurentuneen funnelingin (kohdun sisäsuun avautuminen) takia. Sain ensimmäisen kortisoniannoksen kypsyttämään vauvojen keuhkoja ja minut siirrettiin osastolle.

Olin alkuun shokissa, peloissani ja harmitti raskauden loppuminen kesken. Hoitajat kävivät tasaisin väliajoin luonani kysymässä vointia ja keittiöstä tuotiin ruoka. Muuten olin täysin eristyksissä muusta maailmasta. En tiedä mitä olisin kaivannut hoitajilta, en kai mitään muuta. He tarjosivat lääkkeitä nukkumiseen, mutten tarvinnut niitä, koska nukuin siellä hyvin. Välillä joku hoitajista saattoi jäädä juttelemaan hieman pidemmäksi aikaa, mutta pääsääntöisesti sain olla omissa oloissani, koska osastolla oli paljon kiireisempiä potilaita. Noin reilun kuukauden osastoajan jälkeen minulle alettiin ehdottaa siirtymistä useamman hengen huoneeseen. Olin sitä mieltä, että viihdyn paremmin yksin kuin jonkun kanssa. Omassa huoneessa oli myös mahdollisuus päästä vessaan, koska se oli ihan sänkyni vieressä. Siihen en olisi pystynyt toisessa huoneessa. Onneksi sain jäädä huoneeseeni, se oli varmasti yksi niistä tekijöistä, joilla jaksoin vuodelevon.

Tuskalliset muistot on jäänyt sydänkäyrien ottamisesta. Sydänkäyrät kuului aamurutiineihin ja niiden ottamisessa vierähti helposti parikin tuntia. Ensin antureita aseteltiin niin pitkään, että aloin voida todella pahoin selällä makaamisesta. Selällään oleminen sai aikaan huonon olon, alkoi pyörryttää, heikottaa ja hikoiluttaa. Se oli ihan kamalaa. Välillä jouduin kääntymään kesken kaiken, kun happi meinasi loppua. Pojat olivat kovia karkaamaan anturin alta ja koko homma piti aloittaa alusta. Hyvä, että sydänkäyriä tarkkailtiin, mutta välillä se oli tuskallista, kun sai olon niin huonoksi. Oli niitä hoitajia, jotka pitivät tauon tai antoivat olla kyljellään jos tuli huono olo ja sitten niitä, jotka huokailivat ärsyyntyneenä ja käskivät olla liikkumatta.

Yksi hauska juttu osastoajalta on jäänyt erityisesti mieleen. Sairaalassa tuotiin ruoka 5 kertaa päivässä, mutta eihän aikainen iltapala millään riittänyt pitämään nälkää poissa aamuun asti. Otin tavaksi soittaa kelloa iltaisin klo 21 ja parin kerran jälkeen sieltä osattiin samantien tulla lisäiltapalan kanssa niihin aikoihin. Onnenpäivä jos hoitaja sattui tuomaan jotain harvinaisempaa herkkua, kuten Elovenan juotavan välipalan! Naurettiin aina hoitajan kanssa, kun hän toi iltapalan. Toinen on se, kun lääkäri teki sisätutkimusta lähempänä rv 30 ja syöksähti yhtäkkiä kesken kaiken muutaman askeleen taaksepäin pelästyneenä: Jimi oli potkaissut häntä kovaa käteen! Ai että me kaikki siinä huoneessa naurettiin...

Sairaalassa koin meidän olevan turvassa ja osasin olla rauhallisempi kuin kotona. Kotona ollessa kuulostelin mahdollisia oireita jatkuvasti ja olin enemmän peloissani. Osastolääkärit olivat kaikki mukavia ja asiansaosaavia. He kertoivat asiat selvästi ja suoraan. Kysyin joka käynnillä seuraavasta tavoitteesta ja mitä kun siihen päästään ja he jaksoivat tsempata.

Poikien synnyttyä kaikki huomio kiinnittyi heihin ja koen jääneeni ulkopuolelle. Siirryin heräämöstä vauvattomien huoneeseen ja muistan sieltä vain sen miten luokseni tuotiin samantien rintapumppu ja alettiin vouhottaa ensimaidon tärkeydestä vauvoille. En ollut vielä edes nähnyt poikiani. Kukaan ei kysynyt kertaakaan miten jaksan henkisesti ja miltä tuntuu. Kiire tuntui olevan kova ja taisin nähdä hoitajan kerran päivässä, kun sain lääkkeet ja muistutusta pumppaamisesta. Olen onnellinen, että olin sektion jälkeen niin hyvässä kunnossa ja pärjäsin itse. Pyysin vain hyvät lääkkeet, jotta pääsin suihkuun ja poikien luo. En siinä tilanteessa osannut ajatella muuta.

Teho-osastolla meidät otettiin hyvin huomioon vanhempina. Meille puhuttiin molemmille tasavertaisesti ja Jesseä kannustettiin ottamaan parempikuntoinen vauva eli Jimi syliin. Itse en vielä uskaltanut enkä jaksanut muuta kuin varovasti silittää. Seuraavana päivänä rohkaistuin ja hoitaja nosti Jimin syliini. Silloin sattui olemaan eri hoitaja, joka kovin innokkaasti ohjaili Jimiä rinnalleni. Hyvä kun uskalsin liikahtaa Jimi sylissäni ja hän jo opasti imetysasentoihin. Se meni taas hieman yli ja aloin tuntea kovaa painostuta imettämiseen. Olin saanut jo aika hyvin pumpattua maitoa ekan päivän aikana, mutta silti mikään ei tuntunut riittävän. Kerroin hoitajalle jännityksestäni ja miten haluaisin ottaa ihan rauhallisesti alkuun. Koin olevani itsevarmempi toisten hoitajien kanssa. Oli ihana kuulla yhden hoitajan sanovan miten Jimin pulssi tasaantuu ja hän rentoutuu kun me Jessen kanssa ollaan siellä ja pidetään häntä käsikapalossa. Se antoi meille paljon. Ymmärrän toki sen, että äidinmaito on tärkeää vauvalle, etenkin keskoselle, mutta siitäkin voi puhua niin monella eri tavalla ja eri tilanteessa.

Jatkohoidossa vietettiin kolme viikkoa. Me nukuttiin Jessen kanssa kotona, Jesse kävi töissä päivät ja tuli kanssani illaksi osastolle. Menin osastolle yleensä aamuhoidoille eli n. klo 9 ja vietin siellä päivät hoitaen itse pojat. Oma huone takasi sen, että saatiin rauhassa tutustua Theoon ja Jimiin ja opetella uusia asioita. Siellä sai helposti hoitajan luokseen nappia painamalla ja he reagoivat nopeasti. Siellä sain tukea imetykseen, mutten koe tulleeni lainkaan samalla tavalla painostetuksi. Meille opetettiin miten keskosvauvaa kannattaa pidellä sylissä, mitkä nukkumisasennot ovat hyviä ja mitä kannattaa muistaa keskosvauvaa hoitaessa. Ensimmäiselle kotilomalle päästessämme osastolta sanottiin, että koska vaan ja missä tahansa asiassa saa soittaa. Kotiloman jälkeen pojat kotiutettiin ja meidän luona kävi jonkin aikaa kuntoutusohjaaja. Se oli kiva, koska häneltä sai mm. hyviä vinkkejä vauva-arjen hallintaan ja keskosten syömiseen liittyen.

Neuvolassa meidät on molemmat otettu huomioon ja aina muistettu kysyä myös Jesseltä mitä kuuluu. Jesse oli raskausaikana mukana jokaisella neuvolakäynnillä ja sitä kautta hän pääsi mukaan odotukseen samantien. Toisin kuin sairaalassa niin neuvolassa meitä vanhempia ei unohdettu. Jaksamisesta ja fiiliksistä kysyttiin joka käynnillä ja kerrottiin saatavilla olevista palveluista. Neuvolan kautta meillä kävi perhetyöntekijä jonkin aikaa ja se oli korvaamatonta. Jimin ja Theon sairastellessa etenkin 1-vuotiaasta eteenpäin on ollut tärkeää, että hoitajat ja lääkärit ovat ottaneet heidät oikein huomioon. Heille on puhuttu lapsentasoisesti niin, että he ovat ymmärtäneet mitä seuraavaksi tapahtuu. He ovat saaneet kokeilla lääkärin stetoskooppia ja valita reippaudesta tarrat. Heillä on aika mahtava sairaushistoria, mutta edelleen he ovat todella reippaita lääkärissä ja etenkin korvia tarkastaessa kaikki jaksavat ihmetellä heidän rauhallista olemustaan. Heille on selvästi jäänyt hyvät kokemukset ja luotto hoitohenkilökuntaan.

Yleisesti voisin kokemuksiini pohjaten sanoa hoitajan tärkeimmiksi ominaisuuksiksi tilannetajun ja potilaskohtaisuuden. Juuri se, että kohtaa jokaisen potilaan yksilönä ja ymmärtää missä tilanteessa kannattaa sanoa mitäkin ja mihin tyyliin kenellekin.

Ajatuksia? 

Miten teidät on kohdattu raskausaikana/lapsen syntymän jälkeen?

Kaksi vuotta sitten...

♥ olin maannut sairaalassa täysvuodelevossa 8 viikkoa ja 3 päivää

♥ painoin 14 kiloa enemmän kuin tällä hetkellä

♥ blogi oli yksi keskeisimmistä asioista ja kirjoitin paljon sairaala-aikana

♥ kuuntelin toistolla samoja biisejä, joista tulee nyt ne kuullessani mieleen sairaalan valkoiset seinät ja se pelonsekainen jännitys

♥ kaikki läheiset odottivat tietoa poikien syntymästä

♥ sain kokea miltä kevyet supistukset tuntuvat

♥ olin huojentunut kuullessani sektiopäätöksestä ja muistan aina lääkärin iloiset sanat "tänään on hyvä päivä poikien syntyä", rv 31+0

♥ yllätyin nähdessäni pienet poikani, niin pieniä ja hentoja

♥ itkin onnesta ja siitä helpotuksesta, että kaikki oli ohi nyt ja mikä tärkeintä: pojat pääsivät hyville viikoille asti  

♥ maailmani muuttui kertaheitolla täysin

♥ pitkän odotuksen jälkeen olin yhtäkkiä äiti

♥ kävin katsomassa kuuden tunnin ikäisiä poikiani teho-osastolla ja pelkäsin koskettaa heitä

♥ nautin liikkumavapaudesta

♥  kävin ensi kertaa pitkään aikaan suihkussa niin, ettei joku hoputtanut minuutin jälkeen ovella ja käskenyt takaisin petiin

♥ yllätyin positiivisesti nähdessäni itseni kokovartalopeilistä sektion jälkeen

♥ istuin yksin lapsivuodeosaston ruokatilassa ja katsoin muita vanhempia vastasyntyneidensä kanssa, tuijotin ikkunasta Helsingin kattojen yli ja näin sumun seasta pilkistävän auringon, silloin tajusin vasta kunnolla tulleeni äidiksi. Uskomaton tunne.

♥ menin nukkumaan tuijottaen saamiani kuvia pojistani ja luin samalla blogiin ja Facebookiin tulleita onnitteluviestejä läpi

Kaksi vuotta sitten kaikki päättyi onnellisesti, vaikka monta kertaa sain kuulla varoitteluja. Viikko viikolta päästiin eteenpäin laskien selviytymisen todennäköisyyksiä, muistellen millaista se normaalielämä oli sairaalan ulkopuolella, saaden voimaa läheisiltä ja tässä sitä nyt ollaan. 

Kahden maailman rakkaimman pojan äitinä.     

Aurinkoisia päiviä

Sieltä huhuiltiin jo mitä tänne kuuluu. Tänne kuuluu ihan hyvää, oikeastaan niin hyvää kuin sairaala-arkeen voi kuulua. Ulkona paistaa aurinko jo ties monetta päivää putkeen, kesä on täällä. Tänään on eka päivä, kun oon avannut verhot kunnolla. Yleensä Jesse avaa ne mun kielloista huolimatta illalla, etten asu "lepakkoluolassa" :D Nyt oon ihastellut kesäilmaa jo aamusta alkaen. Tänään on hyvä päivä. Oon muuten lisännyt omiin rutiineihini vaatteiden vaihdon. Piristää laittaa päiväksi oma paita päälle sairaalapaidan sijaan. Täällä alkaa vaatekaappi täyttymään, kun Jesse tuo kotoa t-paitoja. Kotiutumisvaatteetkin on valittu: maximekko ja varvastossut :)

Maanantaina oli "neuvolapäivä" eli tsekattiin kaikki sama mitä neuvolassa. Hemoglobiini 118 ja verenpaine 103/66. Kaikki oli kunnossa. Juttelin lääkärin kanssa, joka kertoi miten edetään.
Viikolla 34 kaikki on onnellisia, viimeistään viikolla 36 tehdään sektio. Taas lisättiin loppuun se, että kohdunsuun ei uskota kestävän viikolle 34 asti pelkällä langalla. Päivä kerrallaan (miten turhauttava ja kuultu lausahdus) edetään. Jos lapsivedet menee, niin tehdään sektio saman tien poikien perätilan takia. Silloin on niin suuri riski napanuoran esiinluiskahtamiseen. Jos lanka pettää, niin katsotaan tilanteen mukaan miten edetään. Silloin on mahdollista vielä koittaa jarrutella kohdunsuun avautumista levolla ja supistuksen estolääkkeillä. Yllätyin, että vesienmenon jälkeen toimitaan niin nopealla tahdilla.    

Huomenna päästään taas uudelle viikolle, 29. Pojat voi hyvin, yhtä liikkuvaisia kuin aina. Ultra on oletettavasti ensi tiistaina, jännitän taas paljonko painoa on kertynyt pikkuherroilla.

Kätilöt on ehdottaneet jos muuttaisin useamman hengen huoneeseen. Tässä huoneessa on tuijotettu seiniä nyt 6 viikkoa ja maiseman vaihdos tekisi kuulemma hyvää. Mulla on hieman ristiriitaiset fiilikset muuton suhteen. Tykkään omasta rauhasta, omasta wc:stä ja rajattomasta vierailuoikeudesta. Ihan alussa oli henkireikä saada olla omassa huoneessa (taitaa olla edelleen). Täällä ei ole tarvinnut välittää mistään tai kenestäkään. Voin valvoa niin myöhään kuin haluan, vieraita saa tulla pitkin päivää, kukaan ei ole jatkuvasti vieressä, voin puhua puhelimessa milloin huvittaa, tavarat voi olla vähän levällään, milloinkaan ei tartte huomioida toista.

Useamman hengen huoneessa olisi seuraa ja pääsisin "näkemään maailmaa", kun kävisin käytävän wc:ssä. Erikoislääkäri sanoi, että nyt, kun viikkoja on saatu niin paljon, voisin käydä käytävän wc:ssä (muuttaisin siis wc:n vieressä olevaan huoneeseen).
Tällä hetkellä tuntuu, että viihdyn paremmin omassa huoneessa. Täällä voin keskittyä vaan itseeni ja olla ajattelematta muita. Olis aika masentavaa jos huonekaveri olisi esim. joku kotilomille silloin tällöin pääsevä, ei lepohoidossa oleva, viikkoja reippaasti yli 30. Kuulostaa ehkä itsekkäältä, mutta luulen, että se vois masentaa tällaista koti-ikävästä kärsivää lepohoitopotilasta. xxxx

Onko teillä kokemusta, oma vai useamman hengen huone? 

28.VIIKKO!!!!!

VIHDOINKIN, me tehtiin se! 

Osastolle tullessani kaikki puhui jokaisen päivän merkityksestä. Silti loppuun lisättiin, että olisi tosi hienoa jos päästäis 28.viikolle. Totta puhuen en uskonut siihen silloin pätkääkään. Pidin sitä mahdottomana ja tuskastuin aina tuon kuullessani, olinhan silloin vasta viikolla 23, tilanne oli tosi huono ja matkaa tavoitteeseen oli 5 VIIKKOA.

 

Tähän on päästy makaamalla 2 viikkoa kotona, 5 viikkoa osastolla; yhteensä 7 viikkoa vuodelevossa! Se on melkein 2 kuukautta, lempivuodenaikana. Ei tätä ymmärrä kunnolla täällä maatessa. Luulen, että purskahdan itkuun heti, kun astelen ulos ovesta ja haistan raikkaan ulkoilman. Joudun luultavasti nipistämään itseäni herätessäni omasta sängystä Jessen vierestä, kun tää kaikki on takana päin. Tuun olemaan kiitollinen ihan jokapäiväisistä perusasioista varmasti tosi pitkään.
En selviäisi tästä ilman kaikkia rakkaita. Täällä käy joka päivä joku: Jesse, perheenjäsen, anoppila, ystävä. Heidän tuellaan olen jaksanut pysyä koko pitkän ajan suht positiivisena ja omana itsenäni <3

Kiitos teille kaikille ihanille lukijoille, jotka jaksatte tsempata ja piristää kommenteillanne! Niillä on uskomaton vaikutus <3

Tällä hetkellä kaikki on hyvin, kerätään lisää päiviä ja viikkoja ja kuulostellaan tilannetta, jännitetään. xxxx

Jännitetään huomista

Tällä hetkellä ei oo mitään uutta kerrottavaa. Huomenna on ultra ja tällä kertaa vauvojen lisäksi tutkitaan myös kohdunsuun ja tukilangan tilanne. Oon odottanut ultraa innolla, kun saa nähdä pojat ja tietää taas vähän enemmän. Se on myös mukavaa vaihtelua, kun kärrätään tutkimushuoneeseen. Valkoiset seinät ne on muuallakin, mutta kuiteski ;) Vähän pelottaa, että jotain kohdunsuulla tai tukilangan suhteen on tapahtunut.

Viikolta 25 asti on otettu joka aamu sydänkäyrää pojilta. Se on yksi rasittavimmista asioista. Ihana kuulla ne jumputtavat äänet ja tietää, että kaikki on hyvin. MUTTA se käyrän saaminen on niin raivostuttavan hankalaa. Kaksosten kanssa tuplasti normaalia hankalampaa. Heti alussa sanottiin, että niillä viikoilla (25) se on haastavaa, kun pojat on vielä sen verran pieniä ja pääsee karkuun helposti. Se on edelleenkin hankalaa. Stressaan iltaisin jo valmiiksi seuraavaa aamua ja käyrän ottoa.

Selällään makaaminen tekee pahan olon. Kuumat aallot, kylmä hiki, hengenahdistus, oksettava olo, huimaus. Pojat heräilee yleensä siihen aikaan, kun homma aloitetaan. Viimeistään silloin, kun antureita heilutetaan eestaas ja vähän painetaan. Vastaukseksi tulee kovia potkuja suoraan anturiin, mutta sykettä ei meinata saada. Kun vihdoin saadaan molemmista sykkeet piirtymään, toinen karkaa ja heti perään veli tekee saman. Siinä menee helposti parikin tuntia! Pojat on todella liikkuvaisia eikä tykkää antureista. Jos jotain positiivista, niin liikkeethän kertoo siitä, että pojat voi hyvin. Onko käyrän ottaminen muillakin yhtä hankalaa vai onko meillä vaan niin vilkkaat pojat? 

Muuten, toivepostauksista pystyn toteuttamaan osan vasta, kun pääsen kotiin. Silloin tulee ainakin kotipostaus ja postaus jo hankituista vauvajutuista (mitä ei ole vielä paljoakaan). Onko teillä postausehdotuksia (jotka voi toteuttaa osastolla ilman sen kummempia kuvia aiheesta) vai tyydyttekö tilannepäivityspostauksiin? xxxx       

Poikien sijainnit piti merkata tussilla :D

Mitä kuuluu?

Moikkamoi, tänään tulee kuulumisia jo 26+4 viikolta! Viikonloppu meni hyvin ja yllättävän nopsaa. Viikonloppuisin täällä on extrahyvää ruokaa, aamu- ja iltapalat on runsaampia ja kahvia saa aamiaisen lisäks lounaalla. Not bad.

Lauantaina Jesse, sisko, mun vanhemmat ja veljenlapset kävi moikkaamassa. Hiljainen huone muuttui hetkessä eloisaksi, kun lapset tuli! Sellainen höpinä ja meininki oli päällä :)
Sunnuntaina sama porukka (paitsi ilman lapsia) tuli taas käymään. Ilman vieraita päivät tuntuu pitkiltä, kun ei oo mitään mitä odottaa.

No mitä tänne?

Oon huomannut supistusten muuttuneen vähän voimakkaammiks. Edelleen mua supistaa reilusti alle 10 kertaa päivässä, mutta jotenkin napakammilta ne tuntuu. Alapäätä vihloo välillä ja on painontunnetta. Muuten vointi on sama eli yleishyvä. Vauvojen sydänkäyrät on hyvät ja potkut voimistuu. Jokainen täällä vieraillut kaveri, Jesse ja muutama kätilö on todennut masun kasvaneen nyt viime päivinä tosi vauhdilla. Nyt se on kuulemma pullahtanut näkyviin yhden kätilön mielestä :) Luultavasti sen johdosta kylkiin on ilmestynyt pari raskausarpea...

Lääkäri tuli aamulla kysymään voinnista. Sain positiivisia uutisia!
Tilanne on siis edelleen se, että vauvat on kovaa vauhtia tulossa. Kohdunkaulaa ei juuri ole (reippaasti alle 1cm), kohdunsuu oli viime tarkastuksessa (pari viikkoa sitten) sormelle auki ja sisäsuu todella funneloitunut. Ainoa mikä pitää kasassa on tukilanka. Jos tulee paljon supistuksia, lanka voi repäistä paikkoja ja tehdä paljon harmia. Onneksi tukilanka kuitenkin laitettiin, se on pelastanut meidät ja vienyt eteenpäin.

Nyt ne hyvät uutiset:

- ennuste on nyt niin hyvä kuin se voi näillä viikoilla olla (keuhkoja kypsyttävät kortisonit annettiin heti osastolle tullessani eli ne on nyt ehtiny vaikuttaa hyvin)
- viikkoja on kasassa jo sen verran, että vauvat suurella todennäköisyydellä selviävät (kysyin selviävätkö millä tod.näköisyydellä elossa synnytyksestä, kun se pelottaa niin paljon ja vastaus oli että valtaosa selviää, ei hätää)
- vauvat voivat hyvin ja sydänäänet on hyvät
- mulla ei ole tulehduksia eikä mitään hälyttävää
- jos synnytys käynnistyisi lähipäivinä, koitettais luultavasti viivyttää etenemistä noin vuorokaudella, että saadaan annettua vielä 1 kortisoni ja magnesiumia (suojaa vauvojen aivoja)

Mulle jäi tosi positiivinen ja hyvä mieli. Taistelumieli, tästä selvitään ja saadaan ihanat pojat <3
Edelleen jännittää milloin se tapahtuu ja tehdäänkö sektio. Välillä herään todellisuuteen, että "apua täältä lähdetään kotiin vasta äitinä, apua mun pitää synnyttää". Iskee tajuntaan sillon tällön ja jälkeenpäin naurattaa kaikki nää ajatukset. Yhtenä päivänä kaikki on tasaista ja selvää ja toisena miettii paniikissa tulevia asioita. Onko muilla samankaltaisia todellisuuteen heräämisiä?

Tuleekohan meille touko-, kesä-, vai kenties heinävauvat..? xxxx

B-vauva on alkanut käpertyä niin, että masun vasemmalle puolelle tulee käsinkosketeltava pallo <3

26. VIIKKO

Yhteen tavoitteeseen on taas päästy! Seuraava on 28 viikkoa. Silloin voidaan taas pienesti huokaista helpotuksesta.

Osastolääkäri kävi tänään. Mitään uutta ei ollut. Sama jatkuu: vuodelepo, max joka toinen päivä pikasuihku, sänky normiasennossa (ei enää pää alaspäin!). Lääkäri sanoi, että lastenlääkäri tulee joku päivä kertomaan mitä nämä tulevat viikot tarkoittaa vauvojen kehityksen kannalta. Viimeksi vklla 23 lastenlääkäri kertoi lähinnä riskeistä, mitä niin pieniin viikkoihin liittyy. Nyt on vähän parempi tilanne :)

Tiistaina ultrattiin. Poikien painoero on tasaantunut ja molemmat ovat kasvaneet hyvin, nyt molemmat pienokaisista painaa n.700 grammaa! :)

Kaikki näytti muuten hyvältä, mutta yllätyksenä tuli, että B:n toinen aivokammio on vähän laajentunut. Yläraja on 10mm, B:llä on 10,4mm. Lääkäri ei huolestunut, muttei selittänyt sitä mitenkään. Yritin kysyä mitä se voi tarkoittaa ja tutkitaanko sitä tarkemmin, mutten saanut selvää vastausta.

Tänään osastolääkäri sanoi, että seuraavan kerran ultrataan vasta 10 päivän päästä, ellei mulla tule synnytykseen viittaavia tuntemuksia. Silloin katsotaan myös miltä aivokammio näyttää, onko laajentunut lisää vai pysynyt samana. Tätä mammaa huolestuttaa taas...

Pojat potkii jo aika voimakkaasti! Nyt ymmärrän sen, että potkut voi sattua! Molemmat pojista on nyt jalat alaspäin ja sekös lisää tuntemuksia alhaalla. Rakko on kovilla ja potkut muljahtelee tooosi alhaalla. Tänään tunsin ekan kerran vauvan hikan :) voi että miten ihana tunne. Ite luulin hikkaa liikkeiksi, mutta sydänkäyrää ottanut kätilö sanoi sen olevan hikka. Paikallistin hikan tulevan säännöllisesti pienenä "kuplintana", se myös kuului sydänääniä kuunneltaessa. Kauniita unia toivottaa Nanna, J & T xxxx

Tilanne ultran jälkeen

Jännäsin koko aamun. Jessellä oli työhaastattelu ja se sai töitä! Superjee! Nyt on yksi iso huoli vähemmän. Odotin ultrausta monta tuntia, Jesse ehti onneksi mukaan. Olipa muuten virkistävää päästä pois huoneesta. Menin pyörätuolissa kokonaisen käytävän läpi tutkimushuoneeseen ja näin matkan aikana vaikka mitä ja ulkonahan on jo ihan kevät! :D

Tutkimushuoneessa oli paikalla lääkäri ja ilmeisesti kätilöopiskelija. Ihan alkuun lääkäri tokaisi, ettei olis uskonut, että päästään näin pitkälle. Tilanne oli niin toivoton jo osastolle saapuessani. Lääkäri kiitteli motivaatiotani maata ja hienosti olen kuulemma pärjännyt.

Lääkäri teki sisätutkimuksen ja kaikki näytti ihan hyvältä. Tukilanka oli paikoillaan tiukasti eikä mikään painanut.

Alhaalta ultratessa lääkäri höpisi salakieltä opiskelijan kanssa ennen kuin selvensivät meille mitään. Ensin lääkäri sanoi, että hyvältä näyttää, kun kaulaa onkin aika hyvin jäljellä ja oli ihan innoissaan. Vähän ajan päästä joutui kuitenkin syömään sanojaan, kun kaulaa on hävinnyt vasemmasta nurkasta funnelimaisesti ja lanka on antanut vähän periksi siitä kohtaa.

Tiivistettynä mieleen jäi tämä: levolla on saatu paljon hyvää aikaan ja monta lisäpäivää. Tilanne on pysynyt suht samana kuin osastolle tullessani, miinuksena se vasemmanpuoleinen funneloituminen ja plussana se, että viimeksi kohdunkaulaa oli n.4mm niin nyt 10mm! Eli siinä on tapahtunut parannusta :) Kalvot pullottaa edelleen, mutta vauvat ei näytä painavan mitään. 

Vauvojen painoarvio jäi vähän mietityttämään. Opiskelija mittasi A:lle noin 550grammaa ja B:lle 602grammaa. Hassua, koska koko raskausajan A on ollut aika tuntuvasti veikkaansa isompi, myös viimeksi 26.4. tehdyssä painoarviossa, jolloin A oli noin 60grammaa B:tä painavampi. Voiko se tosiaan muuttua noin paljon näin lyhyessä ajassa? Pitää muistaa kysyä asiasta, kun näen osastolääkärin... Pojat ovat -1 käyrällä eli siroja ja pikkuisia kavereita. Pojilla on kuitenkin kaikki kunnossa, lapsivettä on hyvin ja nyt molemmat ovat perätilassa eli tuplasti potkuja alas.   

Lääkäri pitää tavoitteena päästä raskausviikolle 28, se olisi loistavaa. Skeptisesti kuitenkin sanoi, että siihen on vielä reilu 3 viikkoa ja synnytys voi käynnistyä milloin vain. Synnytyksen käynnistyessä tukilanka otetaan kiireesti pois, ettei mitään ehdi revetä. Mulle jäi yllättävän hyvä mieli, koska olin varma, että ollaan menty pelkästään huonompaan suuntaan. Ihanaa, että pojat voi kaikesta huolimatta hyvin, se on tärkeintä <3  

Ajatuksia vuodelevosta

 Huomenna tulee viikko täyteen osastolla ja 3 viikkoa vuodelevossa. Fiilikset vaihtelee tosi paljon. Välillä tuntuu, ettei jaksa. Kroppa on ihan täysjumissa ja on vaikea sanoa johtuuko esim.selkäkipu suppareista vai tästä makaamisesta. Kyljen kääntäminen on raskasta eikä olo oo ikinä ollut näin painava. Kihla- ja vihkisormukset ei enää sovi sormeen. Pää alaspäin oleilu saa veren pakkautumaan päähän ja naama on turvonnut ja päätä särkee. Kroppa käy täysin säästöliekillä. Ei oo järin hyvät lähtökohdat synnytykseen, kun on jatkuvasti uupunut, voimaton ja tasaisen maaninen olo...

 Joka päivä joku kätilöistä tai lääkäri kysyy miten pää kestää ja kehuu miten hienosti jaksan. Vappuna kätilö kysyi viime vuoden vapunvietosta ja tuntui olevan valmiina lohduttamaan, kun nyt jouduin viettämään sen täällä. Välillä tuntuu hassulta miten kätilö jää jonkun tilanteen jälkeen viereen odottamaan ikään kuin katsoen miten reagoin ja odottaa itkua. Tähän asti (tuloiltaa ei lasketa) oon selvinnyt ihan hyvin, mieli on ollut vähän sellainen "ihan sama, tässä mä nyt makaan".

Tänään tuli ensimmäinen notkahdus, kun kysyin kätilöltä suihkuun pääsemisestä. Kävin suihkussa viimeksi 9 päivää sitten, kun normaalisti käyn joka toinen päivä. Arvata saattaa, että hiukset muistuttaa lähinnä kuivia rastoja ja hiusväri on muuttunut blondista vaaleanruskeaan.
 Kätilö nauroi jotenkin pilkallisen huvittuneena ja sanoi kysyvänsä lääkäriltä. Ihmettelin mikä siinä oli niin hauskaa. Edellisen kerran kysyin suihkulupaa maanantaina, jolloin sain myös naurut, mutten lupaa. Kaiken lisäksi tämän päiväinen kätilö sanoi vielä, että "niin, luin raportista, että kysyit maanantainakin etkä päässyt suihkuun" ja taas joku ihme nauruhymähtely. 
 
Tilanteeni takia en pääse suihkuun yksin, mutta kätilö voi viedä mut suihkuun sellaisessa suihkusängyssä. Makaan siis siinä koko suihkusession ja kätilö hoitaa pesemisen. Kätilö sanoi yrittävänsä ehtiä tänään, mutta kiireiden takia voi mennä huomiseenkin. Lisäsi vielä loppuun, että tärkeintä on vauvojen hyvinvointi ja jokainen päivä on tärkeä. Onneksi se lähti sitten, koska siinä vaiheessa harmitti ja ärsytti. Se nauru, ihan kuin olisin turhamainen lapsistaan välittämätön, kun kysyn suihkumahdollisuudesta. Ei ole helppoa maata likaisena viikkoa samoissa lakanoissa ja samassa kaavussa, etenkin, kun joka yö herää monta kertaa hiestä litimärkänä. Asun tässä sairaalasängyssä, viikon menun pystyy näkemään näistä lakanoista ja lakanat vaihdetaan vaan suihkupäivänä. Nyt oon jo päässyt pahimman harmituksen yli ja toivon kätilövuoron vaihtuvan ennen mun suihkuaikaa! Muutenkin jännittää ja tuntuu epämukavalta, että joku toinen pesee mut.

Vuodelevossa mun päivät menee ruokailun mukaan. Herätessä tiedän, että kohta on aamiainen. Aamiaisen jälkeen tulee kätilö ja mahd.lääkäri ja kuunnellaan vauvojen sydänäänet, jonka jälkeen katson Täykkäreitä tai luen blogeja pari tuntia. Jesse tulee yleensä aamupäivällä. Lounaan jälkeen oon Jessen kanssa aina päivälliseen asti. Päivällisen jälkeen harmittaa, kun tiedän sen lähtevän. Jos muita vieraita ei ole tulossa, mietin, että Emmerdalen ja blogien lukemisen jälkeen tulee iltapala ja pian päivä on ohi ja oon selvinnyt voittajana siitäkin päivästä.

On fyysisesti tosi raskasta vaan maata paikoillaan. En olisi uskonut, että paikallaan olo voi olla näin uuvuttavaa ja aiheuttaa kipua. Henkisesti on raskasta se kaikkien hokema "päivä kerrallaan" ja se, kun ei tiedä yhtään vauvojen ennusteesta. Kätilöt ja lääkärit toitottaa sitä miten tärkeä jokainen päivä on ja miten vauvojen takia täytyy nyt maata. Tiedän sen, tietysti! Mikään muu tässä sängyssä ei pidättelekään kuin mahdollisuus saada terveet pojat maailmaan. Poikien takia teen mitä tahansa!
Välillä vaan on vaikea ajatella päivä kerrallaan elämistä, kun vauvojen viikkoihin takerrutaan koko ajan ja "viikolla 28 ollaan jo turvallisemmilla viikoilla"-lausahduksia saa kuulla joka lääkäriltä. Sinne on matkaa vielä 4 viikkoa!!!!!! Elä tässä nyt sitten päivä kerrallaan.

Olen kaikesta avautumisesta huolimatta sitä mieltä, että oon jaksanut yllättävän hyvin. Hyviä hetkiä on ollut monia ja pääsääntöisesti koko hoitohenkilökunta on ollut tosi mukava. Tällaista on nyt mun elämäni tällä hetkellä ja tästä on nyt otettava irti se minkä voi. Auttaa paljon, kun kirjoittaa fiiliksiään tänne :) Loppukuva on otettu viikko sitten, kun lähdin Naikkarille! Koti, omat vaatteet, puhtaus <3 xxxx

Tukilangan laitto kokonaisuudessaan

Ajattelin kertoa koko stoorin alusta loppuun mitä tulee tukilankaan ja sen laittoon, omaan kokemukseeni heijastaen. Pääsyynä se, että itse yritin kuumeisesti löytää netistä tietoa siitä kuullessani et sellainen laitetaan mulle, mutta turhaan. Tietoa ja kokemuksia ei ollut saatavilla juurikaan. Tässä tulee nyt yhden kokemus!

MIKÄ & MIKSI?

Tukilanka on lanka, mikä laitetaan tukemaan kohdunsuuta. Syynä itsellä oli reippaasti lyhentynyt kohdunkaula ja funneling-ilmiö. Tukilanka laitetaan tapauskohtaisesti. Monikko-odottajille ei käsitykseni mukaan suositella lankaa suurten riskien takia, kuten infektio tai vesien meno. Mun tapauksessa langan mahdolliset hyödyt oli suuremmat kuin mahdolliset riskit, koska tilanne kohdunkaulalla oli jo niin hälyyttävä, että tutkimusten mukaan langalla voidaan saada useita viikkoja lisää aikaa. Lääkärit korosti, että niin tai näin, koskaan ei voida täysin varmaksi tietää mikä on "se oikea ja paras" keino, meidänkin tilanteessa. Lääkärit olivat vahvasti kuitenkin tukilangan laiton kannalla, mutta korostivat lopullisen päätöksen olevan meidän käsissä.

Päädyttiin Jessen kanssa tukilankaan. Parempi yrittää kaikkea mahdollista kuin vaan odottaa kohdunkaulan lyhenemistä ja lapsiveden menoa. Tietty meidät vakuutti myös lääkärien kanta.

MITEN EDETÄÄN? 

Tehdyn päätöksen ja leikkauksen kulusta keskustelun jälkeen mut otettiin osastolle yöksi. Tarkoituksena oli maata pää alaspäin seuraavaan aamuun ja leikkaukseen ja olla nousematta sängystä, edes vessaan keskiyön jälkeen. Samaten keskiyön jälkeen piti olla syömättä ja juomatta. 
Tämä sen takia, että saadaan kaikki paine pois kohdusta ja mahdollisimman paljon leikkaustilaa langalle. Olihan se alkuun vähän hankalaa maata pää reippaasti muuta kroppaa alempana ja totutella alusastiaan. Leikkausta siirrettiin sairaalan muiden hätätoimenpiteiden takia seuraavaan aamuun.

Vihdoin koitti se odotettu ja pelätty aamu. Jesse tuli taas 7.30 ja 8 aikaan mulle vaihdettiin leikkauspaita, juotettiin vatsaa neutralisoiva neste, laitettiin tippa ja lääkäri tuli vielä varmistamaan mun voinnin. Oli tosi huono ja heikko olo jo siinä vaiheessa, koska oon tottunut syömään aamiaisen tosi aikaisin. Korut otettiin pois, kynsilakkakin olis pitänyt ottaa pois, mutta siinä joustettiin ja Jesse lähti kärräämään mua kätilön kanssa leikkauspuolelle. Olin ihan sanoinkuvaamattoman peloissani, ku ovet sulkeutui ja Jesse katosi näkyvistä ja näin leikkaussaleja ja niitä vempaimia.

LEIKKAUKSEN KULKU

Salissa mua odotti 5 hoitajaa, anestesialääkäri ja myöhemmin paikalle tuli 2 lääkäriä, joista toinen oli leikkaava lääkäri. Hoitajat asetti mut leikkauspöydälle, jossa oli kaks jalustaa jaloille ja vasen käsi laitettiin sivulle omalle pöydälleen. Mut käytännössä sidottiin kiinni pöytään, laitettiin sydänkäyrä, aivojen toimintaa mittaavat anturit, kysyttiin kaikkea mahdollista ja käytiin vielä lääkäreiden kanssa läpi mitä tulee tapahtumaan. Seuraavaksi mulle toivotettiin kauniita unia ja tippaan laitettiin nukutusaine ja hengittelin maskiin. Se oli pelottavaa, kun tajusi et nyt sitä mennään ja tunsin miten koko kroppa jännittyi ennen kaiken sumenemista. Viimeinen asia mitä mietin oli, että onkohan molemmat vauvat hengissä kun herään.

LEIKKAUKSEN JÄLKEEN

Seuraava pätkä on, kun kuulen toistettavan nimeäni ja pyydetään avaamaan silmät. Olin heräämössä lämpimien peittojen alla omassa sairaalasängyssäni. Se oli tosi jännä fiilis. Seuraavaksi tunsinkin aika kovaa kipua alapäässä, sain tipan kautta särkylääkettä ja se helpotti melkein heti. Kyselin Jessen perään ja olo oli tokkurainen ja herkkä vielä monta tuntia. Olin heräämössä noin 1,5 tuntia.
Jesse oli samassa paikassa odottamassa mihin oli jäänytkin. Oli ihana nähdä. Kaiken kaikkiaan koko prosessiin kului 3 tuntia. Leikkaus kesti n.40minuuttia ja muu aika meni valmisteluihin ja heräämössä oloon.

Pääsin takaisin osastolle ja olo oli aika epämiellyttävä. Tuntui vessahädältä, vaikka oltiin just katetroitu, olin maannut oikealla kyljelläni jo pitkään ja jalkoihin ja lantioon sattui, kurkku oli niin kipeä et oli vaikea puhua ja silmät lerpsui. Jesse silitti mut kevyeen uneen pari kertaa ja lopulta aloin heräämään takaisin tähän maailmaan. Joskus neljän aikaan iltapäivällä tuli osastolääkäri kyselemään vointia ja kertomaan miten leikkaus oli mennyt. Supistuksia oli tullut jonkin verran leikkauksen aikana ja sain niihin lääkettä. Muuten kaikki oli mennyt hyvin ja lanka asettunut paikoilleen ongelmitta.

Pelästyttiin hitosti, kun lääkäri aloitti "leikkauksessa B:n sydän...*tauko*...ääniä ei saatu kunnolla kuuluviin", tarkoittaen, että mennään ultraamaan ja tarkastetaan B:n sydänäänet sekä sydämen rakenne, joka jäi katsomatta rakenneultrassa vauvan huonon asennon takia. Ajateltiin jo, että B:n sydän oli pysähtynyt tai jotain kamalaa! Onneksi molemmat vauvat voi loistavasti! <3

Kotiuduin samana iltana klo.20. Alkuun oli tosi tokkurainen olo ja kävely oli rankkaa, mutta siitä se lähti parantumaan. Neuvottiin menemään päivystykseen mikäli tulee säännöllisiä suppareita, veristä vuotoa (pieni rusehtava vuoto parin päivän ajan on normaalia leikkauksen jäljiltä), tai kuumeinen olo (tulehdukseen viittaavaa). Kotiuduin aika pelokkain fiiliksin.

Langanlaitosta on nyt 4 päivää ja olo on hyvä. Vielä tulee ajoittain pyyhkiessä vähän rusehtavaa limaa, mutta muita "oireita" ei ole. Ei oo tullut supistuksia torstain jälkeen. Toivottavasti päästään monta viikkoa eteenpäin, lanka tukee kohdunsuuta eikä tule tulehduksia (silloin lanka pitää ottaa pois). Kontrolli on 30.4., siihen saakka on kriittisin aika. Vuodelepo jatkuu, mutta sain luvan kävellä vähän kotona. xxxx

Sohvan pohjalla

Toinen päivä. TJ: aika monta päivää.

Postaukset tulee olemaan nyt varmaan aika ykstoikkoisia, kun täältä vaakatasosta päivittää kuulumisia. Eilinen oli tosi raskas sekä henkisesti että fyysisesti. Olin ihan jumissa ja joka paikkaa särki, kun siirryin illalla sohvalta sänkyyn. Selkä ja lonkat ei tykkää pitkästä makaamisesta. Olin tosi huonolla tuulella nukkumaan mennessä kaiken sen säryn ja huolen takia ja oli vaikea nukahtaa ku oli maannut koko päivän.

Valivali... Vaikka kuulostaakin valitusvirreltä niin tottakai teen mitä vaan vauvojen hyvinvoinnin takia! <3 tää on pieni hinta siitä, että saa kaksi tervettä murua!
Helpottaa omaa oloa ku saa purkaa myös näitä negatiivisia ja turhautuneita fiiliksiä tänne.

Mietityttää millaisessa tilanteessa pitäis soittaa päivystykseen. Oon tosi huono arvioimaan milloin jotain on pielessä. Esim.alkuviikon supistukset ei ollu mulle hälyyttäviä, vaikka ne teki tuhojaan, enkä nytkään osaa kunnolla sanoa milloin supistaa.

Tällä hetkellä olo on ihan ok. Vatsaa vihloo välillä, sellanen hetkellinen ylöspäin etenevä vihlova kipu. Potkut tuntuu säännöllisesti ja piristää :) xxxx