Miten meidät kohdattiin osastolla ja neuvolassa?

Lukijan kysymys: Olit pitkään poikien odotusaikana sairaalassa ja poikienkin kanssa osastolla oloa on tullut. Kysyisin, mikä on mielestäsi hoitajan tärkein ominaisuus? Jäikö mieleen joitain hyviä kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa? Entä lasten kohtaaminen sairaalassa, mitä toivoisit hoitajan huomioivan? :) Kuinka Jesse kokee että hänet on sairaalassa/neuvolassa kohdattu lasten isänä? Kohdistetaanko puhe usein äidille jne. 

Throwback parin vuoden taa.

Puolet raskausajastani vietin täysvuodelevossa eli sain nousta ainoastaan vessaan. Tilanne oli aika toivoton jo ennen rv 20 eikä paljoa toivoa raskauden jatkumiselle annettu. Rv 23+3 (muistaakseni) asti makasin kotona, koska sairaalassa pääsee aktiivisen hoidonpiiriin vasta lähempänä rv 24, kun vauvalla on jo mahdollisuuksia selvitä hengissä. 23+3 lähdettiin Naistenklinikalle oudon vatsakivun takia ja jouduin jäämään osastolle entisestään suurentuneen funnelingin (kohdun sisäsuun avautuminen) takia. Sain ensimmäisen kortisoniannoksen kypsyttämään vauvojen keuhkoja ja minut siirrettiin osastolle.

Olin alkuun shokissa, peloissani ja harmitti raskauden loppuminen kesken. Hoitajat kävivät tasaisin väliajoin luonani kysymässä vointia ja keittiöstä tuotiin ruoka. Muuten olin täysin eristyksissä muusta maailmasta. En tiedä mitä olisin kaivannut hoitajilta, en kai mitään muuta. He tarjosivat lääkkeitä nukkumiseen, mutten tarvinnut niitä, koska nukuin siellä hyvin. Välillä joku hoitajista saattoi jäädä juttelemaan hieman pidemmäksi aikaa, mutta pääsääntöisesti sain olla omissa oloissani, koska osastolla oli paljon kiireisempiä potilaita. Noin reilun kuukauden osastoajan jälkeen minulle alettiin ehdottaa siirtymistä useamman hengen huoneeseen. Olin sitä mieltä, että viihdyn paremmin yksin kuin jonkun kanssa. Omassa huoneessa oli myös mahdollisuus päästä vessaan, koska se oli ihan sänkyni vieressä. Siihen en olisi pystynyt toisessa huoneessa. Onneksi sain jäädä huoneeseeni, se oli varmasti yksi niistä tekijöistä, joilla jaksoin vuodelevon.

Tuskalliset muistot on jäänyt sydänkäyrien ottamisesta. Sydänkäyrät kuului aamurutiineihin ja niiden ottamisessa vierähti helposti parikin tuntia. Ensin antureita aseteltiin niin pitkään, että aloin voida todella pahoin selällä makaamisesta. Selällään oleminen sai aikaan huonon olon, alkoi pyörryttää, heikottaa ja hikoiluttaa. Se oli ihan kamalaa. Välillä jouduin kääntymään kesken kaiken, kun happi meinasi loppua. Pojat olivat kovia karkaamaan anturin alta ja koko homma piti aloittaa alusta. Hyvä, että sydänkäyriä tarkkailtiin, mutta välillä se oli tuskallista, kun sai olon niin huonoksi. Oli niitä hoitajia, jotka pitivät tauon tai antoivat olla kyljellään jos tuli huono olo ja sitten niitä, jotka huokailivat ärsyyntyneenä ja käskivät olla liikkumatta.

Yksi hauska juttu osastoajalta on jäänyt erityisesti mieleen. Sairaalassa tuotiin ruoka 5 kertaa päivässä, mutta eihän aikainen iltapala millään riittänyt pitämään nälkää poissa aamuun asti. Otin tavaksi soittaa kelloa iltaisin klo 21 ja parin kerran jälkeen sieltä osattiin samantien tulla lisäiltapalan kanssa niihin aikoihin. Onnenpäivä jos hoitaja sattui tuomaan jotain harvinaisempaa herkkua, kuten Elovenan juotavan välipalan! Naurettiin aina hoitajan kanssa, kun hän toi iltapalan. Toinen on se, kun lääkäri teki sisätutkimusta lähempänä rv 30 ja syöksähti yhtäkkiä kesken kaiken muutaman askeleen taaksepäin pelästyneenä: Jimi oli potkaissut häntä kovaa käteen! Ai että me kaikki siinä huoneessa naurettiin...

Sairaalassa koin meidän olevan turvassa ja osasin olla rauhallisempi kuin kotona. Kotona ollessa kuulostelin mahdollisia oireita jatkuvasti ja olin enemmän peloissani. Osastolääkärit olivat kaikki mukavia ja asiansaosaavia. He kertoivat asiat selvästi ja suoraan. Kysyin joka käynnillä seuraavasta tavoitteesta ja mitä kun siihen päästään ja he jaksoivat tsempata.

Poikien synnyttyä kaikki huomio kiinnittyi heihin ja koen jääneeni ulkopuolelle. Siirryin heräämöstä vauvattomien huoneeseen ja muistan sieltä vain sen miten luokseni tuotiin samantien rintapumppu ja alettiin vouhottaa ensimaidon tärkeydestä vauvoille. En ollut vielä edes nähnyt poikiani. Kukaan ei kysynyt kertaakaan miten jaksan henkisesti ja miltä tuntuu. Kiire tuntui olevan kova ja taisin nähdä hoitajan kerran päivässä, kun sain lääkkeet ja muistutusta pumppaamisesta. Olen onnellinen, että olin sektion jälkeen niin hyvässä kunnossa ja pärjäsin itse. Pyysin vain hyvät lääkkeet, jotta pääsin suihkuun ja poikien luo. En siinä tilanteessa osannut ajatella muuta.

Teho-osastolla meidät otettiin hyvin huomioon vanhempina. Meille puhuttiin molemmille tasavertaisesti ja Jesseä kannustettiin ottamaan parempikuntoinen vauva eli Jimi syliin. Itse en vielä uskaltanut enkä jaksanut muuta kuin varovasti silittää. Seuraavana päivänä rohkaistuin ja hoitaja nosti Jimin syliini. Silloin sattui olemaan eri hoitaja, joka kovin innokkaasti ohjaili Jimiä rinnalleni. Hyvä kun uskalsin liikahtaa Jimi sylissäni ja hän jo opasti imetysasentoihin. Se meni taas hieman yli ja aloin tuntea kovaa painostuta imettämiseen. Olin saanut jo aika hyvin pumpattua maitoa ekan päivän aikana, mutta silti mikään ei tuntunut riittävän. Kerroin hoitajalle jännityksestäni ja miten haluaisin ottaa ihan rauhallisesti alkuun. Koin olevani itsevarmempi toisten hoitajien kanssa. Oli ihana kuulla yhden hoitajan sanovan miten Jimin pulssi tasaantuu ja hän rentoutuu kun me Jessen kanssa ollaan siellä ja pidetään häntä käsikapalossa. Se antoi meille paljon. Ymmärrän toki sen, että äidinmaito on tärkeää vauvalle, etenkin keskoselle, mutta siitäkin voi puhua niin monella eri tavalla ja eri tilanteessa.

Jatkohoidossa vietettiin kolme viikkoa. Me nukuttiin Jessen kanssa kotona, Jesse kävi töissä päivät ja tuli kanssani illaksi osastolle. Menin osastolle yleensä aamuhoidoille eli n. klo 9 ja vietin siellä päivät hoitaen itse pojat. Oma huone takasi sen, että saatiin rauhassa tutustua Theoon ja Jimiin ja opetella uusia asioita. Siellä sai helposti hoitajan luokseen nappia painamalla ja he reagoivat nopeasti. Siellä sain tukea imetykseen, mutten koe tulleeni lainkaan samalla tavalla painostetuksi. Meille opetettiin miten keskosvauvaa kannattaa pidellä sylissä, mitkä nukkumisasennot ovat hyviä ja mitä kannattaa muistaa keskosvauvaa hoitaessa. Ensimmäiselle kotilomalle päästessämme osastolta sanottiin, että koska vaan ja missä tahansa asiassa saa soittaa. Kotiloman jälkeen pojat kotiutettiin ja meidän luona kävi jonkin aikaa kuntoutusohjaaja. Se oli kiva, koska häneltä sai mm. hyviä vinkkejä vauva-arjen hallintaan ja keskosten syömiseen liittyen.

Neuvolassa meidät on molemmat otettu huomioon ja aina muistettu kysyä myös Jesseltä mitä kuuluu. Jesse oli raskausaikana mukana jokaisella neuvolakäynnillä ja sitä kautta hän pääsi mukaan odotukseen samantien. Toisin kuin sairaalassa niin neuvolassa meitä vanhempia ei unohdettu. Jaksamisesta ja fiiliksistä kysyttiin joka käynnillä ja kerrottiin saatavilla olevista palveluista. Neuvolan kautta meillä kävi perhetyöntekijä jonkin aikaa ja se oli korvaamatonta. Jimin ja Theon sairastellessa etenkin 1-vuotiaasta eteenpäin on ollut tärkeää, että hoitajat ja lääkärit ovat ottaneet heidät oikein huomioon. Heille on puhuttu lapsentasoisesti niin, että he ovat ymmärtäneet mitä seuraavaksi tapahtuu. He ovat saaneet kokeilla lääkärin stetoskooppia ja valita reippaudesta tarrat. Heillä on aika mahtava sairaushistoria, mutta edelleen he ovat todella reippaita lääkärissä ja etenkin korvia tarkastaessa kaikki jaksavat ihmetellä heidän rauhallista olemustaan. Heille on selvästi jäänyt hyvät kokemukset ja luotto hoitohenkilökuntaan.

Yleisesti voisin kokemuksiini pohjaten sanoa hoitajan tärkeimmiksi ominaisuuksiksi tilannetajun ja potilaskohtaisuuden. Juuri se, että kohtaa jokaisen potilaan yksilönä ja ymmärtää missä tilanteessa kannattaa sanoa mitäkin ja mihin tyyliin kenellekin.

Ajatuksia? 

Miten teidät on kohdattu raskausaikana/lapsen syntymän jälkeen?