SYNNYTYSKERTOMUS: SEKTIO

Keskiviikkona kaikki alkoi. Edeltäneenä yönä olin ekaa kertaa havahtunut unesta vihlovaan/repivään kipuun. Se oli kuitenkin niin pientä, että nukahdin heti uudelleen.  Aamulla kerroin tuntemuksistani kätilölle, joka eteenpäin osastolääkärille. Alkuun seurailtiin tilannetta, mutta aamupäivän aikana repivä ja puristava tunne oli lisääntynyt sen verran, että kokeiltiin Nifanginia (=supistuksen estolääkettä). Siitä ei ollut apua eikä särkylääkkeestä. Lounaan jälkeen lääkäri tuli kyselemään tuntemuksia ja päätti tehdä sisätutkimuksen. Siitä voi lukea lisää täältä. Tilanteen etenemisestä voi lukea täältä. Sitten päästään eteenpäin.

Jesse lähti kotiin keskiviikkona klo. 22 aikaan. Yritin nukkua, mutta se oli vaikeaa, kun pystyin olemaan vaan yhdessä asennossa, että anturit pysyi hyvin kiinni. Yö meni huonosti. Olo oli luultavasti magnesiumin johdosta tosi epämukava ja jouduin pissaamaan metallipönttöön sängyn vieressä. Hätä tuntui olevan jatkuvasti ja silti tuli kerralla vain pari tippaa. Olin koko yön antureissa kiinni, kun supistuksia ja poikien sykkeitä tarkkailtiin. Kätilö ravasi huoneessa koko yön, kun vaihdettiin tippapusseja ja asetettiin anturit uudelleen jos ne oli liikkuneet. Olin ihme horroksessa koko yön ja laskin aikaa magnesiumin loppumiseen, 5.20. Silloin pissalla käynti helpottui ja epämukavuus hellitti vähän. Sain torkuttua horroksessa tunnin. Koko yön supisteli estolääkkeestä huolimatta ja supparit tuntui myös selässä.

Mietin joskus, että tunnistanko niitä "oikeita synnytyssupistuksia" ja nyt tiedän vastauksen. Kyllä ne tunnistaa! Hengitys tuntui salpautuvan supistusten ajaksi ja supistuksiin ja hengittämiseen piti oikeasti kiinnittää huomiota. Puristi ja särki. Yö meni hitaasti. Minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Tarkkailin poikien sykkeitä ja supistusten voimakkuutta. Luin blogeja. Olin Facebookissa. Jatkoin jo tutuksi tullutta ajanvietettä: tuijotin valkoista kattoa. Mietin asioita. Jännitin aamua ja mitä lääkärit sanovat. Pelkäsin, että joudun takaisin vanhaan huoneeseen odottamaan ja olo vaan pahenee.  

Vähän ennen 9 aamulla osastolääkärit ja kätilö tulivat kysymään vointia. Sanoin rättiväsyneenä, että on kurja olo ja paineentunne on lisääntynyt. Lääkärin tekemän sisätutkimuksen mukaan olin auki 6cm ja pieni jalka oli jo kovasti tulossa - vedet ei ollut mennyt vielä. Aamupalaverissa oli päätetty, että mut leikataan aamun toisena. Syynä tilanteen nopea eteneminen eivätkä lääkärit halunneet odottaa vesienmenoa, koska silloin tulisi jo kiire ja komplikaatioiden riski kasvaa. Olin yllättynyt ja ihmeissäni, mutta helpottunut. Lääkärit oli rauhallisia ja sanoivat iloisina, että "tänään on hyvä päivä poikien syntyä". Mulle tuli jotenkin levollinen ja odottava olo. Oli kiva, kun tiesi mitä tapahtuu. Ekaa kertaa pitkään aikaan sanottiin jotain varmaa ja tiesin mitä tulee tapahtumaan.

Mua kehotettiin soittamaan Jesselle heti, koska lähtö leikkaussaliin tulisi parin tunnin sisällä. Soitettuani, Jesse lähti samantien tulemaan töistä. Se oli ihan yllättynyt, koska ei ollut uskonut poikien syntyvän kuitenkaan ihan vielä. Sen työpäivä jäi siihen ja 20 minuutissa se oli jo sairaalassa. Jesse ehti hyvin mukaan ja kuunneltiin yhdessä, kun kätilö selitti mitä tulee tapahtumaan. Kertasin Jesselle ennen leikkaussaliin lähtöä mitä toivon sen tekevän. Halusin, että Jesse pitää musta kiinni koko ajan ja puhuu rauhallisella äänellä niitä näitä ja rauhoittelee ja silittää jos mua sattuu tai panikoin.

Pääsin leikkaussaliin jo tunnin päästä ilmoituksesta. Olin ehtinyt onneksi soittaa äitille ja laittaa viestit anoppilaan ja muutamalle kaverille ja tietysti päivittää tilannetta teille ;)

Leikkaussali oli paljon "viihtyisämpi" kuin mitä odotin. Se ei näyttänyt perinteiseltä leikkaussalilta metallipintoineen yms. vaan tavalliselta hoitohuoneelta. Siirryin leikkauspedille ja heti ympärillä hääri monta henkilöä. Jokainen esitteli itsensä ja kertoi mitä tekee. Tuli happiviikset, vaihdettiin asentoa, laitettiin monta tippaa, kerrattiin tilanne, juotettiin nestettä vatsan neutralisoimiseksi, laitettiin myssy ja vaikka mitä. Opiskelija kävi kysymässä lupaa saada seurata leikkausta. Nyökkäilin vaan kaikille ja yritin pysyä menossa mukana. Anestesialääkäri tuli tutuimmaksi, koska hän oli koko leikkauksen ajan vieressäni ja selitti mitä tapahtuu.

Sain spinaalipuudutuksen. Se laitettiin selkään ja sitä varten mun piti olla mahdollisimman pienessä sikiöasennossa liikkumatta selkä kissamaisesti köyristettynä. Nyt en muista tarkkaan, mutta selkää pistettiin useampaan otteeseen ja pari kertaa kuulin lääkärin sanovan, ettei se nyt mene kohdalleen ja mua työnnettiin enemmän kippuraan. Se oli tosi vaikeaa ison masun kanssa, kun se jäi puristuksiin ja oli vaikea hengittää. Lopulta puudute saatiin laitettua ja pikkuhiljaa tunto katosi jaloista. Se oli hassun tuntuista. Tässä vaiheessa Jesse tuli saliin. Jesse oli mennyt vaihtamaan leikkaussalivaatteet päälle.

Pelkäsin etukäteen juurikin puudutuksen laittoa. Laittohetkellä pelko oli ihan minimissä. Kaikki olivat niin mukavia, että mulle tuli hyvä ja turvallinen olo. Asiat tapahtuivat myös sellaisella tahdilla, etten ehtinyt pelätä tai stressata mistään. Mietin poikia ja odotin ensikohtaamista <3

Alkuvalmistelut oli tehty ja leikkaavat lääkärit tulivat saliin. Yhteensä salissa oli noin 15 ihmistä. Ainakin kaksi leikkaavaa lääkäriä, anestesialääkäri, sairaanhoitajia(?), opiskelija, kaksi lastenlääkäriä. Puudutuksen tehokkuutta kokeiltiin jollain kylmällä. Ensin laitettiin kylmää mun poskelle ja sen jälkeen vatsalle ja kylkiin. Meni monta kertaa ja aika pitkään, kun tunsin edelleen kylmää tai viileää. Oli tosi hankala sanoa miltä se tuntuu. Tunsin selvästi sen kylmän kosketuksen, mutten osannut sanoa oliko se kylmempi kuin edellisellä kokeilukerralla ja tuntuiko se selvästi kylmältä vai vaan kosketukselta. Anestesialääkäri vaikutti jo turhautuneelta, kun vastasin niin epämääräisesti. Hän sanoi, että kosketus kuuluukin tuntea, ei kylmää. Sanoin niin selvästi, kun pystyin. Tuntui selvästi ja vieläkin aika viileältä.

Yhtäkkiä tunsin kovaa kipua vatsalla ja lääkäri sanoikin, että nyt aloitettiin. Heti alusta alkaen sattui ja paljon! En osaa sanoinkuvailla sitä kipua ja tunnetta. Sanoin, että sattuu ja anestesialääkärin ilme oli aika huolestunut. En tiedä ehtikö puudutus vaikuttaa kunnolla. Tärisin, kyyneleet valui, puristin silmiä kiinni, verenpaine romahti ja Jesseltä katosi varmaan tunto sormista.

Sairaanhoitaja kysyi onko paha olo, johon nyökkäsin. Sain verenpaineeseen lääkettä ja varmaan jotain muutakin, kun olo oli aika hämärä. Kipu yltyi yltymistään ja tunsin ihan selvästi mitä siellä tehdään. Vähiten kipua tunsin, kun poikia otettiin ulos ja vatsaa venytettiin. Luulin aina, että se on kivuliain vaihe. Jossain vaiheessa multa kysyttiin haluaisinko kuunnella radiota, etten keskity leikkaukseen. Radio laitettiin päälle ja kärvistelin Jukka Pojan tahtiin. Muistan myös miettineeni Greyn anatomiaa, kun leikkaavat lääkärit juttelivat keskenään kaikessa rauhassa kesälomasuunnitelmistaan yms., samalla kun operoivat. Hassua ehkä, mutta se rauhoitti. Ei ollut hätää, kun lääkärit ottivat niin rennosti.   

Aloin itkeä, kun anestesialääkäri sanoi, että ihan kohta pojat on täällä. Enää pieni hetki. Tulee juhannusvauvat. Meni 9 minuuttia leikkauksen aloittamisesta, kun A-vauva syntyi, 10.41. Lääkärit kehuivat pojan ulkonäköä ja saatiin nähdä poju vilaukselta. Pelästyin pojan kokoa, niin pieni. Minuutti sen jälkeen syntyi B-vauva parkaisten kovaan ääneen, 10.42. Nähtiin B-poika ja kaikki alkoivat onnitella meitä. Olo oli epäuskoinen, mutta niin onnellinen! Katsottiin Jessen kanssa toisiamme enkä ikinä unohda sitä hetkeä.

Mua alettiin ommella ja vielä kerran tunsin todella kovaa kipua, kun vatsaa huuhdeltiin/pestiin. Lääkärit kuuli mun huohottavasta hengityksestä, että tuntuu pahalta ja koittivat rauhoitella. Jesse lähti poikien luo. Hetken päästä Jesse tuli B-pojan kanssa moikkaamaan. Sain pojan vierelle ja juttelin hetken.

Pojat ja Jesse lähtivät kohti Lastenklinikkaa, kun ensiapu oli annettu. A-poika syntyi vaisuna ja vasta pari päivää synnytyksen jälkeen saatiin tietää synnytyskertomuksesta, että poikaa oli elvytetty 6 minuuttia heti syntymän jälkeen.(!!!) Sen takia olin saanut vain B-pojan vierelleni. B-poika syntyi parkaisun kera ja voi hyvin.

A-vauva 1580g 42cm apgar-pisteitä 2/2/9
B-vauva 1660g 41,8cm apgar-pisteitä 6/7

Ompelemisen jälkeen poistettiin tukilanka alakautta. Se oli ihan pikkujuttu, lähti helposti enkä tuntenut mitään. Kaikki salissa onnittelivat ja tunsin ylpeyttä, meidän pienet pojat!

Siirryin heräämöön, jonne Jesse tuli melkein heti. Mukanaan ekat kuvat pojista! Tuijotin kuvia ja yritin sisäistää , että olen äiti! Sain paljon onnitteluviestejä ja aika heräämössä meni nopeasti. Olin siellä noin pari tuntia. Haava tuntui kipeältä, kun aloin liikutella jalkoja ja sain särkylääkettä.

Heräämöstä siirryin lapsivuodeosastolle vauvattomien huoneeseen. Sain säännöllisesti särkylääkettä ja jalkojen tunnon palautumista tarkkailtiin. Sektion aikana tai sen jälkeen ei tullut komplikaatioita (paitsi A-vauvan hengittämättömyys). Kohtu supistui nopeasti, jälkivuoto oli/on normaalia, haava on siisti ja parantunut hyvin. Leikkaavaksi lääkäriksi sattui onneksi jo osastolla tutuksi tullut osastolääkäri, joka on sairaalan ainoa itsestään sulavilla tikeillä leikkaava. Hän leikkaa 1 potilaan/kk, joten kävi aika hyvä tuuri!      

Jesse oli aivan ihana, täydellinen tukihenkilö. Teki kaiken juuri kuten olin toivonut ja muisti ottaa jopa kuvia ;) Sektiosta jäi hyvä mieli, vaikka alun kipu olikin ihan jäätävää. Koko hoitohenkilökunta oli mukavaa ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Synnytyksestä jäi positiivinen kuva eikä sektio ollut kokemuksena ollenkaan niin paha mitä olen muilta kuullut. Seuraavaksi voisin kirjoittaa sektiosta toipumisesta. xxxx

Jäikö jotain kertomatta, mitä haluatte tietää?

Tilanne ultran jälkeen

Jännäsin koko aamun. Jessellä oli työhaastattelu ja se sai töitä! Superjee! Nyt on yksi iso huoli vähemmän. Odotin ultrausta monta tuntia, Jesse ehti onneksi mukaan. Olipa muuten virkistävää päästä pois huoneesta. Menin pyörätuolissa kokonaisen käytävän läpi tutkimushuoneeseen ja näin matkan aikana vaikka mitä ja ulkonahan on jo ihan kevät! :D

Tutkimushuoneessa oli paikalla lääkäri ja ilmeisesti kätilöopiskelija. Ihan alkuun lääkäri tokaisi, ettei olis uskonut, että päästään näin pitkälle. Tilanne oli niin toivoton jo osastolle saapuessani. Lääkäri kiitteli motivaatiotani maata ja hienosti olen kuulemma pärjännyt.

Lääkäri teki sisätutkimuksen ja kaikki näytti ihan hyvältä. Tukilanka oli paikoillaan tiukasti eikä mikään painanut.

Alhaalta ultratessa lääkäri höpisi salakieltä opiskelijan kanssa ennen kuin selvensivät meille mitään. Ensin lääkäri sanoi, että hyvältä näyttää, kun kaulaa onkin aika hyvin jäljellä ja oli ihan innoissaan. Vähän ajan päästä joutui kuitenkin syömään sanojaan, kun kaulaa on hävinnyt vasemmasta nurkasta funnelimaisesti ja lanka on antanut vähän periksi siitä kohtaa.

Tiivistettynä mieleen jäi tämä: levolla on saatu paljon hyvää aikaan ja monta lisäpäivää. Tilanne on pysynyt suht samana kuin osastolle tullessani, miinuksena se vasemmanpuoleinen funneloituminen ja plussana se, että viimeksi kohdunkaulaa oli n.4mm niin nyt 10mm! Eli siinä on tapahtunut parannusta :) Kalvot pullottaa edelleen, mutta vauvat ei näytä painavan mitään. 

Vauvojen painoarvio jäi vähän mietityttämään. Opiskelija mittasi A:lle noin 550grammaa ja B:lle 602grammaa. Hassua, koska koko raskausajan A on ollut aika tuntuvasti veikkaansa isompi, myös viimeksi 26.4. tehdyssä painoarviossa, jolloin A oli noin 60grammaa B:tä painavampi. Voiko se tosiaan muuttua noin paljon näin lyhyessä ajassa? Pitää muistaa kysyä asiasta, kun näen osastolääkärin... Pojat ovat -1 käyrällä eli siroja ja pikkuisia kavereita. Pojilla on kuitenkin kaikki kunnossa, lapsivettä on hyvin ja nyt molemmat ovat perätilassa eli tuplasti potkuja alas.   

Lääkäri pitää tavoitteena päästä raskausviikolle 28, se olisi loistavaa. Skeptisesti kuitenkin sanoi, että siihen on vielä reilu 3 viikkoa ja synnytys voi käynnistyä milloin vain. Synnytyksen käynnistyessä tukilanka otetaan kiireesti pois, ettei mitään ehdi revetä. Mulle jäi yllättävän hyvä mieli, koska olin varma, että ollaan menty pelkästään huonompaan suuntaan. Ihanaa, että pojat voi kaikesta huolimatta hyvin, se on tärkeintä <3  

Tukilangan laitto kokonaisuudessaan

Ajattelin kertoa koko stoorin alusta loppuun mitä tulee tukilankaan ja sen laittoon, omaan kokemukseeni heijastaen. Pääsyynä se, että itse yritin kuumeisesti löytää netistä tietoa siitä kuullessani et sellainen laitetaan mulle, mutta turhaan. Tietoa ja kokemuksia ei ollut saatavilla juurikaan. Tässä tulee nyt yhden kokemus!

MIKÄ & MIKSI?

Tukilanka on lanka, mikä laitetaan tukemaan kohdunsuuta. Syynä itsellä oli reippaasti lyhentynyt kohdunkaula ja funneling-ilmiö. Tukilanka laitetaan tapauskohtaisesti. Monikko-odottajille ei käsitykseni mukaan suositella lankaa suurten riskien takia, kuten infektio tai vesien meno. Mun tapauksessa langan mahdolliset hyödyt oli suuremmat kuin mahdolliset riskit, koska tilanne kohdunkaulalla oli jo niin hälyyttävä, että tutkimusten mukaan langalla voidaan saada useita viikkoja lisää aikaa. Lääkärit korosti, että niin tai näin, koskaan ei voida täysin varmaksi tietää mikä on "se oikea ja paras" keino, meidänkin tilanteessa. Lääkärit olivat vahvasti kuitenkin tukilangan laiton kannalla, mutta korostivat lopullisen päätöksen olevan meidän käsissä.

Päädyttiin Jessen kanssa tukilankaan. Parempi yrittää kaikkea mahdollista kuin vaan odottaa kohdunkaulan lyhenemistä ja lapsiveden menoa. Tietty meidät vakuutti myös lääkärien kanta.

MITEN EDETÄÄN? 

Tehdyn päätöksen ja leikkauksen kulusta keskustelun jälkeen mut otettiin osastolle yöksi. Tarkoituksena oli maata pää alaspäin seuraavaan aamuun ja leikkaukseen ja olla nousematta sängystä, edes vessaan keskiyön jälkeen. Samaten keskiyön jälkeen piti olla syömättä ja juomatta. 
Tämä sen takia, että saadaan kaikki paine pois kohdusta ja mahdollisimman paljon leikkaustilaa langalle. Olihan se alkuun vähän hankalaa maata pää reippaasti muuta kroppaa alempana ja totutella alusastiaan. Leikkausta siirrettiin sairaalan muiden hätätoimenpiteiden takia seuraavaan aamuun.

Vihdoin koitti se odotettu ja pelätty aamu. Jesse tuli taas 7.30 ja 8 aikaan mulle vaihdettiin leikkauspaita, juotettiin vatsaa neutralisoiva neste, laitettiin tippa ja lääkäri tuli vielä varmistamaan mun voinnin. Oli tosi huono ja heikko olo jo siinä vaiheessa, koska oon tottunut syömään aamiaisen tosi aikaisin. Korut otettiin pois, kynsilakkakin olis pitänyt ottaa pois, mutta siinä joustettiin ja Jesse lähti kärräämään mua kätilön kanssa leikkauspuolelle. Olin ihan sanoinkuvaamattoman peloissani, ku ovet sulkeutui ja Jesse katosi näkyvistä ja näin leikkaussaleja ja niitä vempaimia.

LEIKKAUKSEN KULKU

Salissa mua odotti 5 hoitajaa, anestesialääkäri ja myöhemmin paikalle tuli 2 lääkäriä, joista toinen oli leikkaava lääkäri. Hoitajat asetti mut leikkauspöydälle, jossa oli kaks jalustaa jaloille ja vasen käsi laitettiin sivulle omalle pöydälleen. Mut käytännössä sidottiin kiinni pöytään, laitettiin sydänkäyrä, aivojen toimintaa mittaavat anturit, kysyttiin kaikkea mahdollista ja käytiin vielä lääkäreiden kanssa läpi mitä tulee tapahtumaan. Seuraavaksi mulle toivotettiin kauniita unia ja tippaan laitettiin nukutusaine ja hengittelin maskiin. Se oli pelottavaa, kun tajusi et nyt sitä mennään ja tunsin miten koko kroppa jännittyi ennen kaiken sumenemista. Viimeinen asia mitä mietin oli, että onkohan molemmat vauvat hengissä kun herään.

LEIKKAUKSEN JÄLKEEN

Seuraava pätkä on, kun kuulen toistettavan nimeäni ja pyydetään avaamaan silmät. Olin heräämössä lämpimien peittojen alla omassa sairaalasängyssäni. Se oli tosi jännä fiilis. Seuraavaksi tunsinkin aika kovaa kipua alapäässä, sain tipan kautta särkylääkettä ja se helpotti melkein heti. Kyselin Jessen perään ja olo oli tokkurainen ja herkkä vielä monta tuntia. Olin heräämössä noin 1,5 tuntia.
Jesse oli samassa paikassa odottamassa mihin oli jäänytkin. Oli ihana nähdä. Kaiken kaikkiaan koko prosessiin kului 3 tuntia. Leikkaus kesti n.40minuuttia ja muu aika meni valmisteluihin ja heräämössä oloon.

Pääsin takaisin osastolle ja olo oli aika epämiellyttävä. Tuntui vessahädältä, vaikka oltiin just katetroitu, olin maannut oikealla kyljelläni jo pitkään ja jalkoihin ja lantioon sattui, kurkku oli niin kipeä et oli vaikea puhua ja silmät lerpsui. Jesse silitti mut kevyeen uneen pari kertaa ja lopulta aloin heräämään takaisin tähän maailmaan. Joskus neljän aikaan iltapäivällä tuli osastolääkäri kyselemään vointia ja kertomaan miten leikkaus oli mennyt. Supistuksia oli tullut jonkin verran leikkauksen aikana ja sain niihin lääkettä. Muuten kaikki oli mennyt hyvin ja lanka asettunut paikoilleen ongelmitta.

Pelästyttiin hitosti, kun lääkäri aloitti "leikkauksessa B:n sydän...*tauko*...ääniä ei saatu kunnolla kuuluviin", tarkoittaen, että mennään ultraamaan ja tarkastetaan B:n sydänäänet sekä sydämen rakenne, joka jäi katsomatta rakenneultrassa vauvan huonon asennon takia. Ajateltiin jo, että B:n sydän oli pysähtynyt tai jotain kamalaa! Onneksi molemmat vauvat voi loistavasti! <3

Kotiuduin samana iltana klo.20. Alkuun oli tosi tokkurainen olo ja kävely oli rankkaa, mutta siitä se lähti parantumaan. Neuvottiin menemään päivystykseen mikäli tulee säännöllisiä suppareita, veristä vuotoa (pieni rusehtava vuoto parin päivän ajan on normaalia leikkauksen jäljiltä), tai kuumeinen olo (tulehdukseen viittaavaa). Kotiuduin aika pelokkain fiiliksin.

Langanlaitosta on nyt 4 päivää ja olo on hyvä. Vielä tulee ajoittain pyyhkiessä vähän rusehtavaa limaa, mutta muita "oireita" ei ole. Ei oo tullut supistuksia torstain jälkeen. Toivottavasti päästään monta viikkoa eteenpäin, lanka tukee kohdunsuuta eikä tule tulehduksia (silloin lanka pitää ottaa pois). Kontrolli on 30.4., siihen saakka on kriittisin aika. Vuodelepo jatkuu, mutta sain luvan kävellä vähän kotona. xxxx

Fiilikset

Moikka moi, viikonloppu on menny aika nopeasti, huh. Eilen ja tänään oli kavereita kylässä ja miten se piristääkään :)

Huomenna suunnataan Naistenklinikalle tarkastukseen. Jännittää mikä tilanne nyt on. Mulle on tullu tänään neljä supistusta, sellaista et vatsa on kovettunut ja tuntuu erikoiselta. Ne ei oo kestäny ku hetken.

Päässä pyörii tosi moni asia ja kysymyksiä on vaikka kuinka paljon. Pitää varmaan kirjoittaa ne ylös, etten huomenna unohda kysyä niitä. Jotenkin sitä on aina niin pyörällä päästään lääkärissä, että unohtaa kaiken olennaisen.

Oon varautunut siihen, että saatan joutua jäämään osastolle. Jesse on kaupassa ostamassa vähän evästä (luumuja ja lakuja, ne on must!) ja kun se tulee niin pakataan "sairaalakassi" (parit alusvaatteet, toppi, neukkukortti, eväät, lehtiä, koulutehtävät, lääkkeet ja laturi). Näin hyvin varustautuneena käy varmasti niin, että pääsen tarkastuksen jälkeen kotiin ;)

Toisaalta haluisin olla sairaalassa päivän tai pari epävarmuuden takia. Mietin ja stressaan supistuksia ja tuntemiani oireita jatkuvasti enkä pysty rauhoittumaan kunnolla. Sairaalassa olis joku, joka voi heti kertoa jos jotain on vialla ja katsoa kohdunsuun tilanteen säännöllisin väliajoin.

Huomenna selviää toivon mukaan moni asia, siihen asti jännätään! Xxxx