Vuosi sitten...

...elämäni sai aivan uuden merkityksen. Minusta tuli äiti. Pitkän ja raskaan odotuksen päätteeksi A-vauva eli Jimi syntyi sektiolla klo.10.41 ja hänet vietiin samantien hoidettavaksi. B-vauva eli Theo syntyi heti perään klo.10.42 maukuen kuin pieni kissanpentu, ääni oli pieni ja hento. Sain nähdä Theon ja ehdin vain ihmetellä kuinka pieni ja suloinen hän on. Pian Theo vietiin myös hoidettavaksi ja Jesse lähti mukaan. Myöhemmin luin synnytyskertomuksesta, että Jimi oli pitänyt elvyttää heti. Luojan kiitos kaikki meni hyvin ja molemmat voivat sen jälkeen hyvin.

Ensimmäiset päivät meni kahta pientä ihmettä hämmästellessä. En sisäistänyt heti, että olen todella kahden pojan äiti. Oli ihanaa saada vauvat ensi kertaa syliin. Se vahvisti meidän välistä sidettä ja sai kaiken tuntumaan todelliselta. 

Vauvavuoden ensimmäinen kolmannes opeteltiin uutta arkea, oltiin paljon kotona ja nautittiin perheenä olemisesta. Sitä aikaa kuvailisin "vauvakuplassa" elämisenä. Olin todella onnellinen saadessani pojat vihdoin kotiin ja kaikki se raskausajan stressi ja murhe oli taaksejäänyttä elämää. 

Vauvakupla rikkoutui viimeistään siinä vaiheessa, kun oltiin vauvavuoden toisella kolmanneksella jo kuukauden yöt kannettu huutavia vauvoja. Vauvat olivat tyytyväisiä päivät, mutta huusivat yöt. Kukaan ei neuvolassa eikä lääkärissä ottanut asiaa vakavasti. Jossain vaiheessa aloin jo epäillä itseäni ja kuvittelinko vain oireilun. Monta kuukautta kärvisteltiin ja käytiin samalla läpi silent-refluksi, kunnes maitoallergia selvisi ja refluksikin rauhoittui. 

Vauvavuoden viimeinen kolmannes meni nauttien tavallisesta vauva-arjesta. Pojat voivat hyvin (korvatulehduksesta ja pitkittyneestä flunssasta huolimatta) ja oppivat monta uutta asiaa. Yöt sujuivat ja arki sai uutta sisältöä puistossa ja vauvakerhossa vietetyistä päivistä. 

Uskomatonta ajatella, että poikien syntymästä on jo vuosi aikaa. Vuoteen on mahtunut uskomattoman hienoja ja unohtumattomia asioita. Ollaan koettu myös surua, murheita ja huolta. 

Päällimmäisenä mieleen on jäänyt kiitollisuus meidän pienistä ihmeistä ja kiitollisuus myös meidän läheisiä, kummeja ja ystäviä kohtaan! <3 Ollaan saatu paljon apua eikä oltaisi selvitty ilman heitä! 

 

Vauvavuoden päättyminen tuntuu haikealta, mutta samalla hienolta. Olen ylpeä meistä, että me selvittiin. Theosta ja Jimistä on kasvanut isoja, osaavia ja ihania poikia. Olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla heidän äitinsä! 

PALJON ONNEA 1-VUOTIAAT RAKKAAT J&T! <3<3 

Haluan vielä kiittää teitä, ihanat lukijat! Olen saanut teiltä paljon tsemppiä, iloa, vinkkejä ja uskoa tulevaan. 

KIITOS <3 

Viikonloppu

Huh, onneksi on viikonloppu. Oikeastaan kaikki päivät on samanlaisia perussisällöllään tällä mammalomalaisella, mutta nyt on luvassa jotain erilaista. Me lähdetään Jessen kanssa kohti Anoppilan mökkiä ja ollaan siellä sunnuntaihin asti... Ei varmaan tartte sanoa millainen ikävä Jimiä ja Theoa on jo nyt ja huono omatunto. 

Lähtemistä helpottaa kuitenkin se, että tiedän erityisesti Jessen saavan paljon voimavaroja mökillä olosta, hoitajat olivat yllätyksekseni tosi kannustavia ja mun vanhemmat menevät poikien luo huomenna eli pojat eivät ole päivääkään pelkästään hoitajien varassa. Me lähdettiin sairaalasta äsken ja mennään sunnuntaina iltapäivällä takaisin. 

Saatiin aivan ihania kuvia pojista! Aamuhoitajat olivat kuvanneet poikia, että voidaan katsoa kuvia pikkusista, kun ikävä yllättää. Ihana ele hoitajilta. Tuli tosi hyvä mieli ja varmempi fiilis lähteä. 

Nyt on tosi hyvä aika lähteä kaksistaan mökkeilemään, sillä me saatiin tänään mahtavia uutisia: lääkäri aikoo päästää pojat kotilomalle ens viikon lopulla..! Siihen vaikuttaa tietysti moni asia, täytyy toivoa, että molempien vointi sallii kotiinpääsyn. Alkuun kotiloma, jonka jälkeen kotiutuminen. Hoitajat kehottivat varautumaan henkisesti kotiutukseen ja hoitamaan kaikki kesken olevat asiat valmiiksi ennen poikien tuloa. Meillä se tarkoittaa ainakin Ikea-reissua ja vielä pientä kotituunausta ;) 

Aurinkoista viikonloppua kaikille! <3 xxxx

Pojat jatkohoidossa yhdessä

Tänään aamu alkoi soitolla Lastenklinikalta: B-poika siirtyy jatkohoitoon tänään klo.13.00. Sen jälkeen oli hymy herkässä ja lähdettiin A-pojan luo sairaalaan odottamaan B:tä. Oltiin sairaalassa sopivasti hoitojen (vaipanvaihto, syöttäminen, lämmön mittaaminen yms) aikaan ja vaihdettiin pojulle vaippa ennen kenguruhoitoa mamin kanssa. Olin A sylissäni 2 tuntia ja nukuttiin molemmat tyytyväisinä B:n tuloon saakka. Pikkuinen kuljetettiin keskoskaapissa ambulanssilla. Matka oli mennyt hyvin eikä ollut tullut yhtäkään hengityskatkosta tai muuta. Raukka oli varmaan väsynyt matkasta ja vähän itkuinen. Onneksi rauhoittui lepäämään, kun Jesse piti kapalossa ja jutteli.

Käytiin Jessen kanssa syömässä sairaalan henkilöstöravintolassa. Mä saan ruoan ilmaiseksi, koska pumppaan maitoa vauvoilleni ja Jesse saa isän roolissa aterian henkilökunnan hintaan. Se kannattaa hyödyntää, kiva etu! Istuttiin ulkona syömässä ja ekaa kertaa tänä kesänä sain hetken vaan olla ja nautiskella auringosta. Lounaan jälkeen mentiin takaisin poikien luo ja otettiin pojat kenguruun. Molemmat nukkuivat tyytyväisinä taas pari tuntia meidän sylissä.  Nukuin itsekin! Vauva sylissä on rauhoittavaa olla. Tykkään kengurussa olosta vähintään yhtä paljon kuin meidän vauvat :)

Tänään molemmat pojista olivat rinnalla. Sitä on kokeiltu aikaisemmin jo A:n kanssa, mutta tänään myös B pääsi kokeilemaan. Se meni yllättävän hyvin! Molemmat ymmärsivät idean heti ja saivat jo monta pisaraa imettyä itse. Ollaan vasta siinä vaiheessa, että totutellaan rinnalla oloon. Pojilla ei luonnollisestikaan ole vielä tarpeeksi paljon voimia kunnon imemiseen, mutta hienosti saivat jo maiskuteltua vähän.

A syö 8 x 32ml ja B syö 8 x 24ml.
A painaa 1620g ja B painaa 1680g.
Paino on molemmilla noussut kuulemma sopivaan ja normaaliin tahtiin.

Pojat ovat nyt samassa huoneessa, samassa sängyssä. Kun toinen "murisee" hassusti, toinen yhtyy murinaan. Ihanaa, että pojat saavat olla nyt yhdessä ja meidän on helppo huomioida molemmat. Enää ei tarvitse jakaa aikaa sairaaloiden välillä vaan voidaan olla yhtäjaksoisesti pidempi aika rakkaiden luona. Oon huomannut, että kerta kerralta on vaikeampi lähteä kotiin ja jättää pojat. Tuntuu, etten ole riittävästi poikien luona ja poikien on paha olla jos en ole paikalla. Se on raskasta.

Poikien sairaalassa olo on paljon rankempaa kuin oma osastoaikani. Poikia on kamala ikävä ja tuntuu pahalta jättää pienet. Silti toivoisin, että saisin hetken aikaa olla Jessen kanssa kahdestaan ja tehdä jotain, kuten käydä Helsingissä kävelyllä ja syödä jädeä tai mennä leffaan tai syömään. Ei olla tehty mitään yhdessä reiluun kahteen kuukauteen sairaala-ajan takia. Jesse on ihan loppu, joka päivä töiden jälkeen sairaalaan ja syöminen jää eikä unta saa riittävästi. Harmittaa Jessen puolesta. En tajunnut itse ollessani sairalaassa, että miten vaikeaa se oli Jesselle ja edelleen sama sairaalarumba jatkuu.

 Silti sitä "omaa aikaa" on todella vaikea ottaa. Tulee paha mieli jos ei ole poikien luona ja tuntuu, että hoitajat katsovat pahalla jos vanhemmat eivät istu lastensa luona koko päivää. Sairaalasta lähtiessä on jo niin väsynyt, ettei jaksa enää iltaisin tehdä muuta kuin hoitaa pakollisen, kuten kasaantuvat pyykit ja tiskit. Koti on vielä järjestelemättä vauvoja varten ja kaikki hankinnat edelleen tekemättä. Minä kun kuvittelin, että mulla alkaa mammaloma päästessäni sairaalasta ja silloin ehdin tehdä kaiken sen mikä jäi tekemättä, kaikessa rauhassa?! Ehei, en tiedä milloin me ehditään hankkia kaikki tarvittava. Stressaa tosi paljon! Parhaassa tapauksessa poika/pojat ovat kotona parin viikon päästä ja silloin ei ole enää aikaa tai energiaa lähteä ostosreissuille. Haluan kaiken olevan valmista, kun pikkuiset tulevat kotiin. Hohhoh, miten saan kaiken hoidettua? xxxx

Maailman kaunein sana on ÄITI

Tänä vuonna "vietän" äitienpäivää 25+3 -viikkoiset pojat masussa. Ensi vuonna herään äitienpäivänä toivottavasti kolmen rakkaani pusuihin ja voin viettää ihkaoikeaa ekaa äitienpäivää äitinä! :)

Harmittaa olla täällä, kun olis ollut kiva lähteä vanhempien kanssa mummille äitienpäiväkaffelle. Äitienpäivä on aina ollut mulle tärkeä. Asuessani vielä kotona, meillä oli tapana viedä äitille aamiainen sänkyyn, laulaa "Paljon onnea" ja antaa lahjoja. Juotiin äitienpäiväkahvit joko kotona omalla porukalla tai isovanhempien luona.

Äiti on elämäni tärkein ihminen ja mun bestis. Meillä on sellainen suhde, että moni on sanonut kadehtivansa sitä ja toivovansa samanlaista. Mulla ei ikinä ollut kamalaa teinivaihetta vaan oon aina "totellut" vanhempiani. Järkytyin, kun kuulin kavereiden huutavan vanhemmilleen, koska en ite ole ikinä huutanut tai riidellyt vanhempieni kanssa. 

Äiti on parasta shoppailuseuraa ja löytää mulle aina kaikkea makeeta ja just mun tyylistä. Äitillä on tosi hyvä tyyli ja sen ansiosta mulla on tosi paljon kivoja koruja, huiveja, laukkuja, kynsilakkoja ja vaikka mitä, vähän kuin ikuisuuslainassa! Meillä on ollut äiti-tytär -päiviä niin kauan kuin muistan, jolloin kierrellään yleensä Helsingissä ja käydään shoppailun lomassa syömässä ja kahvilla.
Äitille voi kertoa kaikesta ja äiti tietää aina parhaiten. Joskus ärsytti, kun äiti sanoi esim."älä laita uusia housuja partioretkelle, ne voi mennä rikki" ja kun itsepäisesti laitoin niin tietty ne meni rikki, haha! 

Äiti rakastaa ehdoitta ja laittaa lastensa hyvinvoinnin omansa edelle. Äiti on mun esikuva ja yksinkertaisesti maailman paras äiti. 

Toivon, että musta tulee samantyylinen äiti kuin omani on. Molemminpuolinen kunnioitus, avoimuus, luottamus, yhdessä oleminen, hyvät elämänarvot ja rakkaus.

Miten te olette viettäneet äitienpäivää?  

Ihanaa äitienpäivää äideille ja tuleville äideille! <3

ps. vau, teitä rekisteröityneitä lukijoita on jo yli 50! Tervetuloa mukaan! <3

Tilanne ultran jälkeen

Jännäsin koko aamun. Jessellä oli työhaastattelu ja se sai töitä! Superjee! Nyt on yksi iso huoli vähemmän. Odotin ultrausta monta tuntia, Jesse ehti onneksi mukaan. Olipa muuten virkistävää päästä pois huoneesta. Menin pyörätuolissa kokonaisen käytävän läpi tutkimushuoneeseen ja näin matkan aikana vaikka mitä ja ulkonahan on jo ihan kevät! :D

Tutkimushuoneessa oli paikalla lääkäri ja ilmeisesti kätilöopiskelija. Ihan alkuun lääkäri tokaisi, ettei olis uskonut, että päästään näin pitkälle. Tilanne oli niin toivoton jo osastolle saapuessani. Lääkäri kiitteli motivaatiotani maata ja hienosti olen kuulemma pärjännyt.

Lääkäri teki sisätutkimuksen ja kaikki näytti ihan hyvältä. Tukilanka oli paikoillaan tiukasti eikä mikään painanut.

Alhaalta ultratessa lääkäri höpisi salakieltä opiskelijan kanssa ennen kuin selvensivät meille mitään. Ensin lääkäri sanoi, että hyvältä näyttää, kun kaulaa onkin aika hyvin jäljellä ja oli ihan innoissaan. Vähän ajan päästä joutui kuitenkin syömään sanojaan, kun kaulaa on hävinnyt vasemmasta nurkasta funnelimaisesti ja lanka on antanut vähän periksi siitä kohtaa.

Tiivistettynä mieleen jäi tämä: levolla on saatu paljon hyvää aikaan ja monta lisäpäivää. Tilanne on pysynyt suht samana kuin osastolle tullessani, miinuksena se vasemmanpuoleinen funneloituminen ja plussana se, että viimeksi kohdunkaulaa oli n.4mm niin nyt 10mm! Eli siinä on tapahtunut parannusta :) Kalvot pullottaa edelleen, mutta vauvat ei näytä painavan mitään. 

Vauvojen painoarvio jäi vähän mietityttämään. Opiskelija mittasi A:lle noin 550grammaa ja B:lle 602grammaa. Hassua, koska koko raskausajan A on ollut aika tuntuvasti veikkaansa isompi, myös viimeksi 26.4. tehdyssä painoarviossa, jolloin A oli noin 60grammaa B:tä painavampi. Voiko se tosiaan muuttua noin paljon näin lyhyessä ajassa? Pitää muistaa kysyä asiasta, kun näen osastolääkärin... Pojat ovat -1 käyrällä eli siroja ja pikkuisia kavereita. Pojilla on kuitenkin kaikki kunnossa, lapsivettä on hyvin ja nyt molemmat ovat perätilassa eli tuplasti potkuja alas.   

Lääkäri pitää tavoitteena päästä raskausviikolle 28, se olisi loistavaa. Skeptisesti kuitenkin sanoi, että siihen on vielä reilu 3 viikkoa ja synnytys voi käynnistyä milloin vain. Synnytyksen käynnistyessä tukilanka otetaan kiireesti pois, ettei mitään ehdi revetä. Mulle jäi yllättävän hyvä mieli, koska olin varma, että ollaan menty pelkästään huonompaan suuntaan. Ihanaa, että pojat voi kaikesta huolimatta hyvin, se on tärkeintä <3  

Arvatkaa missä?

No Naistenklinikalla. Katotaan pääsenkö tekstin loppuun asti itkemättä.

Eilen illalla tunsin oloni voimattomaks ja vähän flunssaiseks. Seuraavana tuli aika voimakkaat menkkamaiset alavatsasäryt ja vatsa meni ihan sekaisin. Mun epäilyt avun tarpeeseen herätti vahvimmin se, että alapäähän kohdistui tosi kova paine, välillä vihloi ja toinen vauva tuntui olevan tosi alhaalla. Potkut tuntui nivustakin alempana. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ei oo kunnossa (onko tää nyt sitä äidinvaistoa? ;)).

Jesse oli just lähdössä kattoo futispeliä, kun sanoin et voi tulla lähtö. Arvottiin hetki ennen ku soitettiin Naikkarin päivystykseen. Sieltä käskettiin heti näytille.

Puolen tunnin päästä oltiin tutkimushuoneessa odottamassa lääkärin tuloa. Koko sairaalassa päivysti yksi lääkäri, joten oltiin varauduttu tunteja kestävään odotteluun. Lämpöä oli reilu 37,5astetta, muuten verikokeet ja pissa ok.

Lääkäri tuli tunnin päästä ja oli tosi mukava nainen. Tehtiin sisätutkimus ja ultrattiin. Lanka on pysynyt hyvin, mutta funneling suurentunut ja kalvot pullottaa pitkälle emättimeen :( ainoa mikä pitää nyt kasassa on tukilanka. Oli pelottavaa nähdä miten iso se musta kohta oli, tarkoittaen pitkälle auennutta sisäsuuta. Näkyi ihan selvästi miten A heilutteli varpaita tukilangan vieressä..!

Tuomio oli kova: heti osastolle, jossa pakkolevossa synnytykseen saakka. Mieli oli ihan maassa, pelotti, olin pettynyt itseeni. En oo ikinä nähnyt Jesseä niin surullisena eikä kyyneleetkään ollu kaukana. Yritin kysyä lääkäriltä mahkuista saada kaksi tervettä poikaa maailmaan, lääkäri sanoi et hyvän painon (550gr) ansiosta mitä luultavimmin jäisivät eloon jos nyt päättäisivät syntyä, mutta tulevasta ei voi sanoa mitään (mahdolliset kehityshidastumat, vauriot).

Oltiin siinä hetki hiljaa, mielessä pyöri kaikenlaista, kun lääkäri kirjoitti papruja kuntoon. Osasto kuulemma ihan täysi ja vessalupaa mietitään. Siinä vaiheessa iski vielä suurempi paniikki ja "mä en jää tänne". Itkin. Vaihdoin sairaalakoltun ja menin sänkyyn. Odoteltiin hetki osastolle siirtymistä käytävässä ja itkin. Siinä vaiheessa purkautui kaikki se paha olo ja tunsin olevani niin huono äiti.

Miksen saa pidettyä vauvoja sisällä? Miksen onnistu edes tässä? Vauvat on hengenvaarassa, koska paikat ei voi pysyä kiinni. Mitä oon tehnyt väärin? Miksi juuri me? Itkin.

Sitten tuli katkeruus. Mun odotusaika on ihan pilalla. Ajattelin aina raskausajan olevan elämäni parasta aikaa; masukuvia, Jesse silittelee masua, kuljen kaupungilla raskausonnesta hehkuen, laittaudun masun kanssa illanistujaisiin, shoppailen bebeille ja sisustan lastenhuonetta, käyn mammajoogassa, odotan innolla ja positiivisella jännityksellä milloin saadaan pojat maailmaan ja ulkoilen päivittäin. Babyshowereita oon odottanut nyt ehkä eniten, nekin jää :( okei, nyt tuli itku.

Tällä hetkellä makaan tukilangan varassa sairaalassa, pitkään. Pelkään koko ajan enkä voi ajatella muuta ku vauvoja ja tilanteen kehittymistä.

Päivästä toiseen sama rytmi, päivä muotoutuu ruoka-aikojen ympärille (t.odotan jo innolla lounasta, vaik vasta oli aamiainen :D), ei liikkumista, paino nousee ja peruskunto menee nollaan, ei söpöjä masukuvia, ei hankintoja, ei Jesseä jakamassa tätä samalla tapaa.

Oikeastaan tuntuu kuin mun raskaus olis jo jollain tapaa päättynyt. Ihan kesken. En ole päässyt puhumaan raskaudesta, kun esim.kaikki viime neuvolat on pitänyt perua tän tilanteen takia. Olisin kaivannut henkistä tukea fyysisen rinnalle. En tiedä äitiyslomasta yms.etuuksista mitään, ei ole raskaustodistusta, en tiedä miten saan hoidettua viralliset asiat töissä täältä käsin. Stressaa!

Tällaista täällä. Tukisukat jalassa, ihana aamiainen, tunnin viime yönä nukkuneen pärstä. Xxxx