Neljä vuotta sitten, neljä asiaa

1. 2018 / Ellenin syntymävuosi. Vauvavuosi alkoi kesällä rauhallisessa perhekuplassa, josta pikkuhiljaa laskeuduttiin arkeen Jessen palatessa töihin. Pojat aloittivat viskariryhmässä Ellenin ollessa parikuinen. Pojat olivat päivähoidossa neljä päivää viikossa klo 9-15.   

2. Alkusyksyyn kuului päivittäisiä pitkiä vaunulenkkejä ja muistan nauttineeni pukeutumisesta taas kun vanhat vaatteet mahtuivat päälle. Kahvi mukaan ja keskuspuistoon kävelylle. Bugaboo Donkeyt oli parhaat vaunut ikinä. Sivukori oli pelastus, kun siihen sai kätevästi mm. laukun, ostoksia ja Ellenin tavaroita. 

Yksi parhaita hankintoja (vaunujen lisäksi) oli vaaleanpunainen untuvalämpöpussukka, jota käytettiin ensimmäiset puoli vuotta (kuvassa) ja enimmäkseen se oli meillä kaukalopussina, sillä siinä oli reiät turvavöille. Ellen sai ensimmäisenä joulunaan joululahjaksi Bugaboon vaaleanpunaisen lämpöpussin, jota käytettiin yhtä pitkään kuin rattaita. 

3. Leopardivaihe oli vahvana ja samisteltiin Ellenin kanssa. Edelleen meillä on Mini Rodinin leomakuupussi ja Lindexistä ostamani leoparditakki - ja kumpikin käytössä. Ellenillä on makuupussi nukkeleikeissä mukana ja joskus hän haluaa pitää sitä "peittona". 

4. Hitaat aamut, kuuma kahvi, Ellenin aamupäiväunet etupihan katoksen alla ja Helsingissä vietetyt päivät leikkitreffeillä ja pr-tilaisuuksissa. Ellenin vauva-aikana nautin täysillä! 

Olen niin iloinen, että olen kuvannut paljon. Katsotaan usein lasten kanssa vanhoja kuvia. Kuvista muistuu mieleen asioita, jotka muuten olisi saattanut unohtaa. 

Kivaa viikonloppua! xx

Ikävä äitiyslomaa

Kotona, kotona, kotona. Koko perhe toista poikaa lukuunottamatta on ollut vuorollaan flunssassa ja Jessen kanssa ollaan vuoroteltu kotona olemista. Flunssa on ollut sitkeä ja itselläni oireet alkavat vasta pikkuhiljaa helpottaa. 

Pojat ovat onneksi päässeet kouluun tällä viikolla, mutta Ellen on ollut koko viikon kotona. Hän on onneksi jaksanut leikkiä ja syödä ja juoda aika normaalisti, joten ylimääräistä huolta ei ole ollut. 

Kotona oleminen on väistämättä tuonut mieleen kotiäitiajat ja sitä aikaa on ikävä. Nautin kotona olemisesta todella paljon. Olen katsellut valokuvia Ellenin vauvavuodesta ja meidän tekemisistä. Sellainen tietty rauha muistui mieleen. Vapaus valita päivän ohjelma ja mennä fiiliksen mukaan. 

Kävin Ellenin kanssa aika paljon Helsingissä pyörimässä ja tapaamassa ystäviä, tehtiin vaunulenkkejä siellä ja nautin take away -kahvista ja toisinaan otin keskustasta lounaan mukaan kotiin, mitä luksusta! 

 

 

En käynyt asukaspuistotoiminnassa tai perhekerhossa yhtä paljon kuin kaksosten kanssa, koska Ellenin kanssa en kokenut samanlaista yksinäisyyttä eikä kotona oleminen ollut selviytymistä. 

Olen ehdottomasti kotona viihtyvää tyyppiä, vaikka toki rakastan vastapainona nähdä ystäviä, käydä ostoskeskuksissa ja kahvilla ja kaipaan toisinaan pois samojen seinien sisältä. 

Kulunut viikko on ollut kurja sairastelujen takia, mutta olen myös onnellinen, että sain tällaisen "kotiäitiviikon" tavallisen arjen keskelle. Maanantaina kiinni arkeen ja töihin, johan sitäkin on ikävä!  

Ihanaa viikonloppua!  

Viime heinäkuu vs. nyt

Aloin katsella valokuvia viime kesältä ja erityisesti tapahtumarikkaalta heinäkuulta tajutessani miten erilainen viime kesä oli tähän verrattuna. Nyt ollaan oltu "valmiustilassa" koko kesä eikä olla tehty juuri mitään sellaista, mitä meidän kesänviettoon yleensä kuuluu. Eniten kaipaan mökkeilyä. Onneksi elokuussa vielä ehtii ja silloin on tiedossa ainakin rapujuhlat Paraisilla.

Olen yrittänyt ottaa ilon irti pienistä kesäisistä jutuista, kuten mansikoista, puistoilusta, kesämekoista, viimeisistä hetkistä raskausvatsan kanssa, kesäretkistä lähimetsään, auringosta ja takapihan keinussa loikoilemisesta poikien polskiessa vieressä altaassa. Pojat ovat onneksi jo päässeet mökkeilemään isovanhempiensa kanssa.

Viime vuoden heinäkuu oli ihana. Oltiin mökillä ja Paraisilla, oli meidän rakkaiden ystävien häät, käytiin Turku-Tukholma -risteilyllä ja Muumimaailmassa, tehtiin spontaaneja päiväretkiä, vietin kesäisiä illanistujaisia ystävien kanssa ja kävelin kesäyössä. Lenkkeilin ja testasin uusia metsäpolkuja. Nautin kesäpukeutumisesta, käytin usein huulipunaa ja lomailin. Onneksi olen ottanut paljon kuvia, koska rakastan katsoa niitä ja muistella kyseisiä hetkiä myöhemmin. Ensi vuonna muistelen varmasti näitä hetkiä: vauvan odottamista ja siihen liittyvää jännitystä, pitkää lomaa poikien kanssa, Jessen kesä- ja isyyslomaa, päiviä ilman suunnitelmia ja kuumia kesäpäiviä.      

Onko teillä tapana katsoa 

vanhoja kuvia ja muistella?

Viisi vuotta sitten osastolla...

Keskiviikko 19.6.2013 Naistenklinikan osasto 42

"Takana on kahdeksan viikkoa vuodelepoa osastolla, odottamista, turhautumista, pelkoa ja jännittämistä. Raskausaika on tuntunut ikuisuudelta, vaikka tosiasiassa se loppui ihan liian lyhyeen ja minulta jäi paljon kokematta. Onnellisen odotuksen rinnalla kulki järkyttävä pelko, koska kellään ei ollut antaa varmaa vastausta vauvojen selviytymisestä. Meille puhuttiin paljon riskeistä ja todennäköisyyksistä liian varhaisilla viikoilla syntymisestä, mutta lopulta päästiin raskausviikolle 31+0. 

Aloin tuntea keskiviikkona epämukavia supistuksia, joihin sain muutaman "loudauksen" Nifangin -estolääkitystä. Olin kiinni käyrillä, jossa tarkkailtiin vauvojen sykkeitä. Toisen sydänäänissä tuli laskuja ja huoneeseeni ilmestyi useampi lääkäri ja kätilö. Minua käänneltiin ja ultrattiin kannettavalla ultralaitteella. Kaikki oli onneksi hyvin.

Loudaus ei tuottanut toivottua tulosta ja lääkärin tekemä sisätutkimus paljasti tukilangan leikanneen läpi, kohdunsuun olevan 3cm auki ja A-vauvan jalan tuntuvan jo kalvojen läpi. Päätettiin antaa raskausajan kolmas annos kortisonia kypsyttämään vauvojen keuhkoja, koska he vaikuttivat kovasti olevan tuloillaan. Jesse tuli töiden jälkeen luokseni ja minut päätettiin siirtää toiseen huoneeseen, jossa olisi enemmän tilaa toimia. Minulle laitettiin myös toinen tippa, josta meni magnesiumia suojaamaan vauvojen aivoja. Vauvat ikäänkuin valmisteltiin ennenaikaiseen syntymään.

Jessen vanhemmat tulivat tapansa mukaan keskiviikkokyläilemään ja ihmettelivät hetken missä olin, kun en enää ollut tutussa huoneessa. Myös äitini tuli käymään ja jännitettiin yhdessä mitä tulee tapahtumaan. Makasin sängyssä kahdessa tipassa ja supistuksia tuli aika säännöllisesti. Illalla kaikki lähtivät, mutta Jesse ei uskonut mitään tapahtuvan vielä kuitenkaan.

Torstai 20.6.2013 Naistenklinikka 

Aamulla lääkäri tuli tekemään tutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan 6cm auki. Hän sanoi iloisesti "tänään on hyvä päivä poikien syntyä" ja kertoi minun olevan toisena sektiojonossa. Soitin Jesselle, joka meni paniikkiin ja lähti samantien töistä luokseni. Ei mennyt kauaa, kun minut oli valmisteltu leikkaukseen, laitoin läheisille viestit ja lähdettiin kohti leikkaussalia. Ihan uskomaton tunne, kun vihdoin kuukausien jälkeen tapahtui jotain konkreettista ja tiesin tasan tarkalleen missä mennään ja mitä tapahtuu. Koin olevani valmis, vaikka keskosina syntyvien vauvojeni puolesta tietysti pelotti.

A-vauva syntyi klo 10.41
B-vauva syntyi klo 10.42

Viikko tehohoidossa ja kolme viikkoa jatkohoidossa. Kotiuduimme vajaa kolmekiloisten, terveiden poikien kanssa kuukauden sairaalahoidon jälkeen (rv 35+0)."

Paljon on mahtunut näihin viiteen vuoteen, 

suurimpana rakkaus ja kiitollisuus!                

4 vuotta

Theo ja Jimi täyttävät tänään neljä vuotta.

En voi uskoa, että heidän syntymästään on jo neljä vuotta. Muistan sen vieläkin kuin eilisen. Minut siirrettiin uuteen huoneeseen edeltävänä iltana ja olin yön monitoreissa kiinni, sain kahta tippaa ja sekä supistuksia että vauvojen sykkeitä tarkkailtiin. En osannut juurikaan pelätä, koska viikkoja oli "jo" 31+0 ja lääkärit olivat niin luottavaisia ja tunsin oloni turvalliseksi. Aamulla huoneeseen tuli iloinen naislääkäri, joka totesi varmalla äänellä "tänään on hyvä päivä poikien syntyä". Jesse ei meinannut uskoa, että se tosiaan tapahtuu ja lähtikin kiireellä töistä suoraan sairaalaan.

Sektiossa koin hirvittävää kipua ja tunsin kaiken, mutten halunnut anestesialääkärin ehdottamaa nukutusta, koska halusin nähdä poikien syntymän. Kello 10.41 syntyi Jimi hiljaisena ja velttona. Hänet vietiin heti pois ja jälkeenpäin saimme kuulla, että häntä elvytettiin kuusi minuuttia. Theo syntyi 10.42 parkaisun kera ja häntä sain silittää poskesta. Theo oli huomattavasti paremmassa kunnossa syntymähetkellä kuin Jimi. Jesse lähti poikien kanssa Lastenklinikan vastasyntyneiden teho-osastolle, josta palasi poikien kuvat ja pikkumyssyt mukanaan. Olin joitain tunteja heräämössä ja puhelin piippasi onnitteluviestejä ystäviltä ja sukulaisilta, jotka samaan aikaan viettivät juhannusta. Nousin muutaman tunnin kuluttua ylös ja kävin poikien luona morfiinin voimalla. Uskomaton ensinäkeminen. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin pieniä vauvoja enkä aluksi uskaltanut edes koskea heihin. Omalle osastolle palatessani menin syömään ruokailuhuoneeseen. Ympärilläni oli vanhempia vauvojensa kanssa ja tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tuijotin ulos ikkunasta, sää oli pilvinen, mutta kaikki näytti kauniilta. Yritin sisäistää, että olen äiti.  

Kaikki meni ihan eri tavalla raskausajan ja synnytyksen suhteen kuin olin ajatellut. Lopputulos oli kaikesta huolimatta maailman paras ja lopulta saimme syliimme kaksi tervettä poikaa. Jimi ja Theo tekivät meistä vanhempia ja perheestämme tuli uudella tapaa kokonainen. Neljän vuoden aikana 1,5-kiloisista on tullut isoja ja osaavia poikia, jotka osoittavat monin tavoin rakkautta, omaa tahtoa ja tuovat kotiimme naurua, ääntä ja vilskettä. Olen onnellinen, että saan olla heidän äitinsä.

Miten aika meneekin niin vauhdilla?

Käytä hääpukuasi -päivä

Koin tänään prinsessahetken, kun puin päälle hääpukuni. Siinä on jotain taianomaista! Tunsin itseni kauniiksi, vaikka hiukset oli sotkunutturalla ja olin juuri herännyt pieniltä päiväunilta. Hääpuku toi mieleen rakkaat muistot yhdestä elämäni ikimuistoisimmasta päivästä, hääpäivästäni 12.12.12.    

Valitsin hääpuvun pikaisella aikataululla, kun marraskuussa 2012 päätettiin, että mennään naimisiin joulukuussa 2012 seuraavan vuoden elokuun sijaan. Hetken päähänpisto, mutta paras päätös ikinä. Ilman sitä ei varmaan oltaisi vielä naimisissa, koska Jimi ja Theo ilmoittivat tulostaan heti joulukuun häiden jälkeen eikä me olla vieläkään saatu aikaiseksi pitää varsinaisia hääjuhlia. Siitä huolimatta rakastan pukuani ja olen onnellinen, että löysin sen kiireestä huolimatta. Se oli juuri oikea hääpuku minulle, se tunne tuli heti saadessani puvun päälleni...  

Olin eilen Mennään naimisiin -häämessuilla, jossa todellakin pääsi hääjärjestelyiden tunnelmaan ja sai ihastella kauniita hääpukuja. Hääteemalla jatkaen kerron messuista enemmän ensi viikon aikana, mutta paloja messuilta näkee jo Instagramista @rosannahs. 

Kokeiliko joku muukin 

hääpukuaan tänään?

Parhaita vuodelta 2016

Ihanaa alkanutta vuotta 2017!

Viime vuoteen vielä palatakseni oli vuosi 2016 kokonaisuudessaan hyvä ja ikimuistoinen. Jimi ja Theo täyttivät kolme vuotta. Vuoden aikana he oppivat puhumaan sujuvasti ruotsia ja nyt he vaihtavat kieltä lennosta jos esimerkiksi puhuvat vuorotellen minulle ja Jesselle. Dagiksessa on mennyt hyvin ja pojat jäävät mielellään hoitoon ja puhuvat paljon dagiskavereista ja hoitajista myös kotona.

Arki on kulkenut omalla painollaan ja olen onnellinen sen tasaisuudesta. Koko vuoden on ollut tunne, että meillä on kaikki hyvin. Me ollaan oltu terveinä eikä pojilla ollut yhden yhtä sairaspäivää dagiksesta koko syksyn aikana ja se jos joku on mieletöntä erityisesti poikien aiempia sairaskierteitä muistellen.

Käytiin alkuvuodesta laivalla ja vietettiin päivä Tukholmassa, kun päästiin Tallink Siljan kanssa yhteistyössä mukaan Skidit -risteilylle. Oli ihan mielettömän ihana reissu ja odotan jo seuraavaa kertaa, kun pojat pääsevät tapaamaan Harri Hylkeen. Olin ensimmäistä kertaa neljän viikon palkallisella kesälomalla. Pidin siitä kaksi viikkoa kesäkuussa, jolloin tosin kirjoitin opinnäytetyötä, mutta illat pyhitin täysin perheelle ja käytiin rannalla, kalastamassa, mökillä, istuttiin tunteja puistossa ja korkattiin Linnanmäki.

Vietettiin juhannusta Paraisten Airistolla Holiday Clubin huoneistohotellissa meidän kaveripariskunnan kanssa. Silloin Jimi ja Theo olivat ensimmäistä kertaa kaksi päivää meistä erossa, tosin samalla paikkakunnalla. Juhannuksena rentouduttiin, saunottiin, ihasteltiin kokkoa, istuttiin rannassa, syötiin hyvin ja käytiin testaamassa Turun Flowpark, jonne sain meille blogin kautta liput Jessen synttäriyllätykseksi.

 (ylläolevat laatikot saatu blogin kautta)

Kesäloman toiset kaksi viikkoa pidin heinäkuussa, jolloin dagis oli suljettu. Silloin pidin kirjoitustaukoa, koska pojat olivat kotona koko kuukauden. Kahden viikon aikana kävin äitini kanssa Ruotsissa ihanalla päivälomalla, ajeltiin poikien kanssa pariinkin otteeseen Paraisille viettämään aurinkoisia kesäpäiviä (siellä paistoi aina aurinko), käytiin Linnanmäellä toistamiseen, pyörittiin kesäisessä Helsingissä, pojat kävivät korvakontrollissa uusia putkia varten, istuttiin kesäiltaisin meidän terassilla, kävin ahkerasti iltakävelyillä ja nautin valoisasta vuodenajasta ihan älyttömästi.

Syyskuussa matkustettiin Jessen kanssa Viroon, jossa juhlittiin ystäväni häitä. Oltiin reissussa kaksi päivää ja pojat olivat sen ajan isovanhempiensa kanssa. Häät olivat mieletön kokemus ja Jessen kanssa kahdestaan oleminen oli ihanaa. Me yövyttiin yksi yö Tallinnassa hotellissa, käveltiin vanhassa kaupungissa, shoppailtiin, käytiin ravintolassa syömässä ja seuraavana päivänä vuokrattiin auto ja ajettiin Alatskiveen häihin. Häät pidettiin kauniissa Alatskiven linnassa. Juhlittiin viro-venäläis-suomenruotsalaistyyliin.

Vuoden aikana on ollut läheisten merkkipäiviä, juhlia, blogitapahtumia, messuja, meidän neljäs hääpäivä ja minua pyydettiin kaasoksi ensi kesän häihin. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun luin tekstin enkä heti edes tajunnut sitä. Kaaso?! Kyyneleet nousi silmiin ja kylmät väreet meni pitkin kroppaa. Parin viikon päästä suunnataan häämessuille! Olen pitänyt blogin meidän menossa mukana koko vuoden ja postaustahti on vaihdellut siitä riippuen, millainen vaihe elämässä on milloinkin ollut. Olen saanut teiltä ihania kommentteja ja vertaistukea ja into blogin kirjoittamiseen on pysynyt koko ajan kovana. Kiitos, että olette siellä!

Vuoden lopulla otin loppukirin opinnoissani ja valmistuin ammattiin. Sen on oltava vuoden kohokohta, koska niin pitkään se tuntui mahdottomalta kaiken muun ohella. Läheisten tuella, armottomalla näppäimistön hakkaamisella ja yön pikkutunneille valvomisella se saavutettiin ja olen siitä todella ylpeä.  

Vuoteen 2017 toivon oman alan töitä, terveyttä, tasaisena jatkuvaa arkea, yhteistä perhelomaa, aikaa niin perheelle kuin itselle ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Töiden myötä ratkeaa muut tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet, joten ensisijaisena tehtävänä on löytää hyvä työpaikka.
  

Mitä te toivotte tältä vuodelta?  

Päällimmäisenä kiitollisuus

Tänään on keskoslasten päivä. Neljäs vuosi, kun se koskettaa henkilökohtaisesti. Ennen Jimin ja Theon syntymää ei keskosuus ollut minulle tuttua. Yhtäkkiä olin kahden keskosen äiti, jota pelotti ottaa maitotölkin kokoiset vauvat syliin. Hengitystä piti tarkkailla monitoreista, maito meni pitkään nenämahaletkun kautta ja sängyissä oli lämpöpatjat pitämässä yllä sopivaa ruumiinlämpöä.

Viikko meni Lastenklinikan teho-osastolla, josta molemmat siirrettiin meidän lähisairaalaan. Siellä keskityttiin vahvistumiseen, kasvamiseen ja syömisen opetteluun kolmen viikon ajan. Istuin päivät sairaalassa pitäen pieniä vauvoja sylissäni, tein pesut ja vaipanvaihdot ja vuorotellen imetin ja pumppasin. Jesse oli töissä ja tuli iltaisin osastolle, jossa jatkettiin yhdessä kenguruhoitoa. Aika meni loppupeleissä nopeasti ja pian pikkuiset olivat jo kaksikiloisia ja koitti kotiinlähdön aika.

Kotiinpääsy oli ihanaa, vaikkakin todella pelottavaa. Oli pakko luottaa omiin taitoihin. Jimi kotiutui monitorin kanssa, joka ilmoitti jos happisaturaatio laski liian alas. Oli ihan hirveää herätä koiranunesta yöllä koneen alkaessa hälyttää. Onneksi pieni herättely ja muistutus hengittämisestä riitti ja tilanne tasaantui itsestään. Vanhemmaksi tuleminen ei tapahtunut normaalin ja oletetun kaavan mukaan, mutta silti oli tunne, että tilanne oli hallinnassa ja kullanarvoisesta ja ohikiitävästä vauva-ajasta osasi myös nauttia.  

Ennenaikaisuus vaikutti keuhkoihin ja altisti mm. infektioastmalle. Jimi ja Theo ovat sairastelleet paljon elämänsä aikana, on ollut pitkät korvatulehduskierteet ja ruoka-aineallergioita. Kaikkiin näihin on epäilty ennenaikaisuutta osasyyksi. Puolen vuoden iässä alkanut raastava yöhuuto laitettiin kehittymättömän suoliston syyksi, vaikka johtui maitoallergiasta. Kaikkea ei voi kuitata ennenaikaisuudella, vaikka keskosena syntyneistä onkin kyse. Mitään vakavaa ennenaikaisesti raskausviikolla 31+0 syntymisestä ei aiheutunut.

Jimin ja Theon saama hoito oli mieletöntä, Suomessa osataan! 

Kiitollisuus, se on päällimmäisenä mielessä. Eikä vain keskoslasten päivänä, vaan joka ikinen päivä. Olen kiitollinen kahdesta terveestä lapsestani.

Hyvää keskoslasten päivää ja voimia kasvamiseen kaikille pienille ihmeille! <3