Sivut

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Kaksivuotiaiden elämää

Jimi aloittaa aamun yleensä huutamalla ja vaatimalla samantien äidin tai isin paikalle. Hän haluaa heti päästä syliin ja viettää siinä tovin. Aamu alkaa Jimin osalta noin 7-8 aikaan, mutta Theo tykkää nukkua jopa yhdeksään asti ja välillä kääntää kylkeä silloinkin jos menen herättämään. Harmittavan usein Jimi onnistuu herättämään veljensä huutamisellaan.

Kaksivuotiaiden lempileikkejä on potkuautoilla ajaminen, leikkiruokien tekeminen ja tarjoaminen, temput (kuperkeikka, yhdellä jalalla hyppiminen, yleinen hyppely) ja hippa. Kirjat on edelleen suosiossa ja parhaiten pojat saa rauhoittumaan kirjaa lukemalla. Heille on kehittynyt yhteisiä "koodisanoja", kuten halutessaan vaihtaa veljen kanssa kädessä olevaa tavaraa, sanotaan "kiittii" ja tarjotaan vaihtokauppaa.


Kahden vuoden kunniaksi sai uhma aivan uudenlaisen levelin. On ne tietyt kielletyt asiat, mitä ei saa ottaa/tehdä, mutta silti niistä saa kieltää uudelleen ja uudelleen miljoona kertaa päivässä, molempia, vuorotellen. Vastaukseksi saan ilkikurisen ja ylpeilevän hymyn ja oikein sellaisen "et saa-aa kiinnii"- härnäyksen. Tähän ei auta mikään, paitsi ehkä ikä sitten joskus. Pojat ovat olleet rajojaan äärimmilleen venyttäviä siitä lähtien, kun luonne alkoi tulla esiin eli noin vuosikkaasta. Ei auta kieltäminen, ei toisto, ei selitykset, ei huomiotta jättäminen, ei mikään. Menetän hermot ainakin sen miljoona kertaa päivän aikana, mutta yksi hymy tai minuutin tihurauha saa sen unohtumaan. Järkyn uhman lisäksi kaksivuotiailla on kova tarve läheisyyteen ja hellyydenosoituksiin. Siinä missä pikkuautoja paiskataan parkettiin niin tullaan kädet ojossa kohti valmiina antamaan pusuja. Molemmat viihtyvät sylissä, roikkuvat jalassa kiinni jos koitan mennä edes vessaan ja tulevat kesken kaiken antamaan pusun ja halin. Ääripäästä toiseen. Anteeksi pyydetään halaamalla "ant". Pojat halailevat myös toisiaan ja saattavat kesken leikin alkaa silittää toista. Veli on todella tärkeä, paras kaveri. 

Uhma näkyy kaikessa. Me ei olla koskaan aikaisemmin jouduttu taistelemaan perusasioista, kuten pukemisesta, ulos lähtemisestä, syömisestä tai iltapesusta. Nyt kaikki on EI. Ulos lähteminen aiheuttaa lötköspagetti -kohtauksen huudolla säestettynä, syöminen tapahtuu lattian kautta suuhun -menetelmällä ja hampaat saadaan pestyä ohjaamalla huomio taitavasti Muumipeikko-hammastahnaan. Annan ruoan jälkeen leivän, joka lentää lattialle. Laitan leivän pois ja alkaa huuto, kun leipä halutaankin. Sama kaava toistuu ihan kaiken kanssa. Haluan, en halua, haluan, en halua. Jimi sai lohduttomia itkuraivokohtauksia joku aika sitten, joihin ei auttanut mikään. Äidin rakas huusi naama punaisena eikä auttanut muu kuin katsoa, ettei satuta itseään mihinkään. Hetken raivottuaan otin katsekontaktin ja pidin hellästi päästä kiinni samalla sanoen hitaasti "kaikki hyvin", jolloin tilanne yleensä laukesi hellyyspuuskana syliin. Sanoinko jo, ääripäästä toiseen.


Ollaan opittu aika hyvin sietämään tätä. Helppoa elämä kahden uhmakkaan kaksivuotiaan kanssa ei todellakaan ole eikä aina kovin mukavaakaan, mutta luotan tämän loppuvan joskus. Ärsyttävintä on se, kun joku sanoo tällaisen käytöksen olevan vanhempien syytä. Olin yksi päivä poikien kanssa lounaalla ja Jimi kiljahteli leikkisästi ja odotti veljen lähtevän mukaan siihen. Koitin itse saada syötyä ja viihdytin poikia siinä samalla. Viereisessä pöydässä alkoivat keski-ikäiset naiset kovaan ääneen puhumaan siitä kuinka ruokarauha on nyt mennyt, "järkyttävää käytöstä" ja "kun ei lapsia yhtään komenneta". Yksi heistä piti käsiä korvilla. Ei tuntunut kovin kivalta kuunnella moista ja selviytyä tilanteesta yksin. Tiedän, että on myös niitä perheitä, joissa vanhemmat voivat katsoa peiliin lapsen tehdessä mitä sattuu, mutta meillä ei niin ole. Pojilla on selvät säännöt, me ollaan johdonmukaisia ja suht tiukkoja kasvattajia, opetetaan hyviä käytöstapoja eikä anneta periksi. Tästä huolimatta meidän pojat ovat uhmakkaita, tihuloivat minkä kerkeävät eikä meidän koti säilyisi ehjänä ellei sitä olisi tehty lapsiystävälliseksi. Meidän pojat eivät ole niitä, jotka uskovat kerrasta ja joiden lähellä voi pitää mitään särkyvää.

Jimi ja Theo ovat alkaneet puhumaan yhä enemmän täytettyään kaksi. He osaavat todella paljon sanoja ja toistavat kaiken. Joka ilta lastenhuoneesta kuuluu "äiti, isi, mummi, pappa, mummo, mummu, täti..." ja lista jatkuu kummeilla, koirilla jne. Kaikki heille tärkeät ihmiset (ja koirat) käydään läpi. Yleensä he höpöttävät toisilleen, kunnes nukahtavat.

Ihan älyttömän raskasta aikaa, kun ei voi hetkeksikään kääntää selkäänsä tihulaisille, mutta myös ihanaa ja palkitsevaa. Se, kun pienet kädet tulevat tiukasti kaulan ympärille tai kun pipi paranee äidin puhaltaessa siihen.

Mitä ajatuksia/kokemuksia teillä on uhmasta?         
      

19 kommenttia:

  1. Meillä on kohta 2 v pojanpoika, hän kiljuu aivan perkeleesti välillä ja pitää tarttua niskavilloihin tai antaa luunappi mutta kiljuminen vain jatkuu, huh..olemme kohta 50 v mummo ja isoisä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onks tää provo?! Oikeastiko luulette että lapsen pahoinpitely hiljentää lapsen? Mistä teitä sairaita sikiää:(

      Poista
    2. Kiljuminen tuntuu kuuluvan tiettyyn ikävaiheeseen. Pahin kiljumiskausi on meillä jo takanapäin. Ei olisi tullut mieleenkään hiljentää lasta fyysisellä tavalla, kyllä se kiljumisvaihe menee ohi!

      Poista
  2. Martti on aina ollut tempperamenttinen joten uhma ei muuttanut poikaa hirveästi. Ravintoloita kyllä vältetään kun keskittymiskyky nolla ja kun koittaa estää esim vaikka syöttötuolista nousemista niin alkaa kirkuminen. Kaupassa sai eilebön raivokohtauksen ja eihän sitä voi kun antaa toisen huutaa keskellä käytävää :). Vauvarokko oli jotain aivan hirveää kun ei tarvinnut kuin katsoa Marttia ja sai raivarin...Mutta onneksi ikää on jo sen verran että ymmärtää puhetta koko ajan paremmin ja pystyy kommunikoimaan takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voivoi, kuulostaa tutulta. Siinä ei paljoa tehdä kun uhmakohtaus iskee päälle. Se on muuten totta, ihana kun voi jo kommunikoida ja välillä saa jopa vastauksen siihen mikä harmittaa ;)

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Ihania kuvia :) Rasmuksen uhmaaminen on välillä enemmän kun tarpeeks, joten voin vaan kuvitella millaista se on kahden kanssa! Mutta onneks sekin on vaan vaihe.. Tosta ravintolajutusta, niin ei mun mielestä 2-vuotiaalta voi odottaa mitään maailman parasta käytöstä joka tilanteessa. Eri asia on sitten esim. 5-vuotiaan kanssa, ainakin mun mielestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Henna! :) Oon ihan samaa mieltä, siinä tilanteessa kyllä tuntui siitäkin huolimatta tosi kurjalta :/

      Poista
  5. Vai kaksivuotiaan pitäis "osata käyttäytyä"?! Salli mun nauraa... Varsin yleisesti tajutaan, että harva kaksivuotias osaa riisua ja pukea itse, on täysin kuiva, osaa puhua sujuvasti jne. Miten ihmeessä silti samalla voidaan kuvitella, että noin pieni lapsi olisi oppinut paljon monimutkaisempia sosiaalisia sääntöjä, syy-seuraussuhteita (rankaiseminen tai palkitseminen) tai kärsivällisyyttä?

    Lohduksi: mun lapset ei vielä kouluiässäkään osaa käyttäytyä, kun sopiva uhma sattuu kohdalle. Ja kyllä, uhmaa riittää edelleen... Ilmenemismuodot vain muuttuvat (kannattaa lukea Uhmakirja!). Mutta kyllä siihen tottuu ja kun vaiheita tulee ja menee, välillä on sitä seesteistäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kirjavinkistä! :) Ihmettelen samaa.. mutta näköjään kaikki ei ymmärrä sitä vaan olettaa jopa niin pienen osaavan olla kuin aikuiset.

      Poista
  6. No en halua mitenkään masentaa, mut meillä tuntuu, että mennään vaan uhmasta toiseen tuon 3 1/2 v pojun kanssa. Alkoi silloin vajaa 2v ja neuvolasta vaan sanotaan, että "se on vaan toi vaihe". Nyt myöskin kohta 2v neiti on aloittanut "ihanat" itkupotkuraivarit ja tuntuu olevan vielä astetta tulisempi tapaus kuin velimies. Eli oon asennoitunut, että ehkä se sit murrosiän jälkeen helpottaa. ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Tsemppiä sinne! :) Olen kyllä varautunut, koska kokoajan on joku vaihe päällä. Kun yksi helpottaa niin joku toinen alkaa. Varmasti samanlaista uhman kanssa...

      Poista
  7. Just sai kokea noita katseita viikonloppuna Muumimaailmassa. Kohta 2v poika alko pelleillä ruuan kanssa, kiellettiin monet kerrat ja sit alko kiljuhuuto. Siinä vaiheessa nappasin lautasen pois ja sanoin, että se on sitten kiitos, kun sotketaan vaan. Viereisen pöydän äiti tuijotti ihan häpeilemättä järkytttyneenä koko ajan, ois tehny mieli sanoa, että odota vaan, kun sun 1v sulonen tyttö on tässä iässä! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä! :D Meidän viereisessä pöydässä juurikin Muumimaailmassa pari viikkoa sitten kävi samantyylinen juttu ja siinäkin yksi äiti toisesta pöydästä tuijotti ihan taukoamatta, pisti itsellänikin silmään, kun se äiti niin tuijotti :D

      Poista
  8. Voiooi en malta odottaa, että me saadaan uhmatuhma meille ;) söpöt tihulaiset teillä on kyllä <3

    VastaaPoista
  9. Voi että mitä ihania poikia teillä siellä on! ♡
    Hauska lukea tätä, kun tuntuu että meillä on ihan sama meno. : D täällä myös tavaroiden vaihtamisessa koodi sana!

    Ja äidin hermoja koetellaan ja pahasti! :D

    Tsemppiä sinne! ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nelli! :) Voisin sanoa, että I feel you ja myötätuntotsempit sinnekin. Luin sun blogista samantyyppistä tekstiä ja se osui ja upposi! :D Mieti miten kiva olisi tavata ja pojat pääsis touhuamaan yhdessä! Siinä olis vahtimista, mitä lie nämä neljä keksisivät! :D

      Poista
    2. Mietin ihan samaa! Saatetaan vaan tarvita aidattu tila xD
      Mut ehdottomasti järkkäillään treffit! <3

      Poista

Kiitos kommentista! <3