Olin viikon lasten kanssa kotona Jimin vesirokon takia. Sinä aikana muistui mieleen kotiäitiajat ja iski ikävä. Ikävä tuli aika puskista, koska vielä vähän aikaa sitten kerroin Jesselle jännittäväni heinäkuuta ja sitä, että olen taas päivät yksin Jimin ja Theon kanssa päiväkodin ollessa suljettuna. Vielä muutama kuukausi sitten olin niin väsynyt, että jatkuva uhma kaiken muun lisäksi meinasi hajottaa pään. Aina, kun piti lähteä johonkin niin teki mieli heittää hanskat tiskiin jo ennen kuin oltiin saatu edes ulko-ovea auki. Tiedättekö sen, kun ei tee mieli järjestää mitään hauskaa tekemistä huutaville uhmatapauksille? Helpompi vaan jäädä kotiin. Siltä se tuntui ja aloin vähän pelkäämään heinäkuuta. Kuulostaa varmaan kamalalta, mutta totta se on.
Meidän yhteinen viikko meni kuitenkin niin hyvin sairastelusta huolimatta, etten jännitä enää yhtään. Taisin kokea myös pienen asennemuutoksen ja huomasin, että kunhan pääsee liikkeelle niin jossain vaiheessa se kiukuttelukin unohtuu ;) Me käytiin viikon aikana kävelyillä metsässä, juhlittiin siskoni valmistujaisissa, syötiin jäätelöä, hengailtiin mummilassa, herättiin joka aamu vasta 9.30(!!!), järjestettiin kakkukahvit muuten vaan, istutettiin kukkia ja askarreltiin.
Nyt oikeastaan jo odotan heinäkuuta. Rentoja kesäaamuja ja sitä, kun voi tehdä mitä vaan keksii. Se oli hoitovapaalla ollessa ihanaa; kaikki oli mahdollista eikä ollut kiire minnekään.
En ole vielä ehtinyt tutustua asiaan, mutta onkohan kesällä perhekerho/avoin päiväkotitoimintaa?
Oi miten tutulta kuulostaa tuo, että kun lapset kiukuttelee, ei huvittais keksiäkään mitään kivaa vaan jäädä kotiin märehtimään! Ulkovaatteiden pukeminen (nyt kun ollu vähän kylmempää taas) on välillä ärsyttävää taistelua ja sarvi kasvaa otsassa jo ennen kuin on ovesta päästy pihalle. Onneksi yleensä ulkona fiilis paranee :)
VastaaPoistaTeille tulee varmasti kiva heinäkuu :)
Huh, "onneksi" muillakin :D Mutta joo, onneksi ulkoilu yleensä auttaa! Kiitos, varmasti tulee ja teille myös! :)
Poista