Koulun aloituksessa yllättäneet asiat

Eilen tajusin, että meidän arki kouluaamuineen, läksyineen, dagishakuineen yms. alkaa viimein rutinoitua. Koulun ja päivähoidon alkamiseen liittyi paljon lomakkeita, hankittavaa ja muuta muistettavaa ja jatkuvasti tuntui olevan jotain hoitamatta. 

Olen "jännittänyt", että jonain aamuna lähetän väärän pojan kouluun, koska pojilla on eri lukujärjestykset. Toisella pojista on lähinnä vain kahdeksan aamuja, kun taas toisella enemmän yhdeksän ja jopa kymmenen aamuja. 

On ollut opeteltavaa Wilmassa ja siinä, että pysyy kerrallaan vain tietyn pojan asioissa. Onneksi ekaluokkalaiset tekevät paljon yhteistyötä ja kummankin luokan opettajat tuntevat molemmat pojat. 

Olen joutunut tsemppaamaan myös siinä, että ylipäätään muistan lukea Wilman päivittäin. 

En ajatellut, että ekaluokkalaiselle tulee maanantaista torstaihin tehtäviä kolmesta tai neljästä kirjasta. Tehtävät on aika lyhyitä, mutta se yllätti silti. Onneksi läksyt tehdään yleensä reippaasti ja erityisesti matematiikka sujuu hyvin.    

Pojat ovat alkaneet kulkea koulumatkat itse. Se helpottaa, koska ekat viikot olin joinain päivinä viemässä lapsia klo 8, 9 ja 10, kun kaikilla alkoi eri aikaan. Koulumatka on kävellen viitisen minuuttia, mutta olin lähinnä henkisenä tukena, kunnes pojista tuntui varmalta mennä itse. 

Nyt on reilu kuukausi koulua takana enkä enää saa todellakaan saattaa. Lippiksestä on ollut vaikea vaihtaa trikoopipoon, koska "kaikilla muilla on lippis". Kotona raikaa koulukavereilta opitut lausahdukset ja yhtäkkiä kaikki kotona on tylsää. 

Edelleen tuntuu haikealta ja oudolta, että pojat viettävät päivät koulussa ja kulkevat matkat itse. Kukaan ei raportoi päivien kulusta ellei ole tapahtunut jotain tavallisesta poikkeavaa. 

Pitää antaa itsenäistyä pikkuhiljaa ja opettaa vastuullisuutta ja esimerkiksi omista tavaroista huolehtimista. Pitää muistuttaa, että ulkona käytetään ulkohousuja ja pipoja ei vaihdella kavereiden kanssa. 

Eniten olen yllättynyt siitä, miten hyvin koulun alkaminen on kokonaisuudessaan sujunut. Kumpikin pojista viihtyy ja opettajat ovat mukavia. Tuntuu, että kaikki asiat on otettu huomioon ja tarvittaessa voi saada tukea eri tahoilta. Voidaan luottaa siihen, että pojilla on hyvä olla koulussa. 

Löydän itseni usein lukemasta MLL:n vanhempainnettiä

Postauksen kuvat on ottanut Theresa Becker Photography (perhekuvaus saatu yhteistyönä)! 

Kuuden vuoden ikä toi mukanaan entistä laajemman tunneskaalan käsittelyä ja erityisesti toinen pojista tuntuu joinain päivinä haastavan riitaa aamusta iltaan kaikkien kanssa. Sanoo kaikkeen "ei" ja inttää vastaan odottaen vanhemman reaktiota.

Uhmaamisen vastapainona huomaan tulleen läheisyyden tärkeyden korostamisen. Se missä yläkertaan marssitaan vihaisena ja ovi työnnetään kuuluvasti kiinni niin seuraavaksi tullaan halaamaan pitkään ja tiukasti. Ollaan lähellä.

Kokeillaan, tutkitaan, uhmataan sääntöjä ja tehdään tyhmyyksiä.

Pojat yllyttävät toisiaan ja allekirjoitan täysin sen, että porukassa tyhmyys tiivistyy. Pojat yhdessä ovat aikamoinen kaksikko. He tietävät tasan tarkkaan meidän säännöt, mutta houkutus ja jännitys kasvavat toisinaan liian suuriksi.

Olen välillä tuntenut olevani ihan neuvoton tihulaiskaksikon kanssa. Nyt korona-aikana tilanne on vain kärjistynyt, kun kotona ja yhdessä ollaan oikeasti vuorokauden ympäri. Reviiri on pieni, energiaa on paljon ja sama seura kyllästyttää. Eskaripäivän aikana pojat saivat omaa tilaa ja illat menivät paljon paremmin, kun he saivat hetken kaivata toisiaan päivän aikana.

Meillä on käynyt nyt useampi naapuri eri asian kanssa. On katkottu syreenipuskia, takapihalla pidetään liian kovaa ääntä, leikki on turhan rajua ja naapurin oven lukkoon on työnnetty keppi. Keppi ei onneksi ollut meidän poikien käsialaa, mutta hyvin olisi voinut olla... Se, että naapurisuhteita joutuu nyt stressaamaan ei ole hyvä yhtälö tähän kotona kykkimiseen.

Välillä en tiedä mitä tehdä meidän pian seitsemän vuotta täyttävien kanssa. Tuntuu, ettei mikään mene perille ja heti kun valvova silmä välttää niin he tekevät jotakin kiellettyä. Meillä on mielestäni selvät ja tiukat säännöt (ei satuteta muita, ei rikota asioita, kunnioitetaan toisten omaa jne...) ja ollaan aina oltu johdonmukaisia, kannustavia ja rakastavia vanhempia, sallittu kaikki tunteet ja tuettu pettymysten ylitse pääsemisessä, mutta silti.

Heillä alkaa koulu syksyllä, mutta miten heidät pitäisi päästää maailmalle, kun en uskalla pitää heitä omalla pihallakaan. Luen usein Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuja ja saan paljon vertaistukea MLL:n vanhempainnettiä selaamalla.

6-7-vuotiaan ikäkuvaus sopii poikiin täysin ja sen perusteella meidän pojat ovat ihan tavallisia, uteliaita ja energisiä kuusivuotiaita, jotka ovat yhden suuren itsenäistymisen askeleen kynnyksellä.

Toisinaan he vain vetävät yli ja jos se tulee itselle heikkoon saumaan niin se saa pohtimaan koko vanhemmuutta. Lapsen kasvattaminen on raskasta, mutta onneksi hyvistä päivistä saa paljon voimaa niihin huonompiin hetkiin.

Oletteko te kokeneet vaikeita vaiheita lasten kanssa? 

ps. Kuvat on ottanut upea Theresa, (Theresa Becker Photography) alkuvuodesta. Pojat olivat elementissään ja pääsivät tutkimaan jäätä ja ihmettelivät yhdessä talvista luontoa. Theresa otti lapset hienosti huomioon ja ohjeisti meitä samalla pitäen tunnelman ihanan rentona! Perhekuvat ovat minulle äärettömän tärkeitä, niistä näkee niin paljon tunteita ja saa tallennettua sen hetken. Kuvattiin Espoon Nuottaniemessä.