Löydän itseni usein lukemasta MLL:n vanhempainnettiä

Postauksen kuvat on ottanut Theresa Becker Photography (perhekuvaus saatu yhteistyönä)! 

Kuuden vuoden ikä toi mukanaan entistä laajemman tunneskaalan käsittelyä ja erityisesti toinen pojista tuntuu joinain päivinä haastavan riitaa aamusta iltaan kaikkien kanssa. Sanoo kaikkeen "ei" ja inttää vastaan odottaen vanhemman reaktiota.

Uhmaamisen vastapainona huomaan tulleen läheisyyden tärkeyden korostamisen. Se missä yläkertaan marssitaan vihaisena ja ovi työnnetään kuuluvasti kiinni niin seuraavaksi tullaan halaamaan pitkään ja tiukasti. Ollaan lähellä.

Kokeillaan, tutkitaan, uhmataan sääntöjä ja tehdään tyhmyyksiä.

Pojat yllyttävät toisiaan ja allekirjoitan täysin sen, että porukassa tyhmyys tiivistyy. Pojat yhdessä ovat aikamoinen kaksikko. He tietävät tasan tarkkaan meidän säännöt, mutta houkutus ja jännitys kasvavat toisinaan liian suuriksi.

Olen välillä tuntenut olevani ihan neuvoton tihulaiskaksikon kanssa. Nyt korona-aikana tilanne on vain kärjistynyt, kun kotona ja yhdessä ollaan oikeasti vuorokauden ympäri. Reviiri on pieni, energiaa on paljon ja sama seura kyllästyttää. Eskaripäivän aikana pojat saivat omaa tilaa ja illat menivät paljon paremmin, kun he saivat hetken kaivata toisiaan päivän aikana.

Meillä on käynyt nyt useampi naapuri eri asian kanssa. On katkottu syreenipuskia, takapihalla pidetään liian kovaa ääntä, leikki on turhan rajua ja naapurin oven lukkoon on työnnetty keppi. Keppi ei onneksi ollut meidän poikien käsialaa, mutta hyvin olisi voinut olla... Se, että naapurisuhteita joutuu nyt stressaamaan ei ole hyvä yhtälö tähän kotona kykkimiseen.

Välillä en tiedä mitä tehdä meidän pian seitsemän vuotta täyttävien kanssa. Tuntuu, ettei mikään mene perille ja heti kun valvova silmä välttää niin he tekevät jotakin kiellettyä. Meillä on mielestäni selvät ja tiukat säännöt (ei satuteta muita, ei rikota asioita, kunnioitetaan toisten omaa jne...) ja ollaan aina oltu johdonmukaisia, kannustavia ja rakastavia vanhempia, sallittu kaikki tunteet ja tuettu pettymysten ylitse pääsemisessä, mutta silti.

Heillä alkaa koulu syksyllä, mutta miten heidät pitäisi päästää maailmalle, kun en uskalla pitää heitä omalla pihallakaan. Luen usein Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuja ja saan paljon vertaistukea MLL:n vanhempainnettiä selaamalla.

6-7-vuotiaan ikäkuvaus sopii poikiin täysin ja sen perusteella meidän pojat ovat ihan tavallisia, uteliaita ja energisiä kuusivuotiaita, jotka ovat yhden suuren itsenäistymisen askeleen kynnyksellä.

Toisinaan he vain vetävät yli ja jos se tulee itselle heikkoon saumaan niin se saa pohtimaan koko vanhemmuutta. Lapsen kasvattaminen on raskasta, mutta onneksi hyvistä päivistä saa paljon voimaa niihin huonompiin hetkiin.

Oletteko te kokeneet vaikeita vaiheita lasten kanssa? 

ps. Kuvat on ottanut upea Theresa, (Theresa Becker Photography) alkuvuodesta. Pojat olivat elementissään ja pääsivät tutkimaan jäätä ja ihmettelivät yhdessä talvista luontoa. Theresa otti lapset hienosti huomioon ja ohjeisti meitä samalla pitäen tunnelman ihanan rentona! Perhekuvat ovat minulle äärettömän tärkeitä, niistä näkee niin paljon tunteita ja saa tallennettua sen hetken. Kuvattiin Espoon Nuottaniemessä. 

Miksi kaksoset eri esikouluryhmiin?

Pojat aloittivat esikoulun elokuussa. Keväällä viisivuotiaiden ryhmässä päätettiin yhdessä päiväkodin johtajan ja poikien varhaiskasvattajan kanssa, että pojat menevät eri ryhmiin. Tähän asti he ovat aina olleet samassa.

Pohdittiin pitkään miten pojat suhtautuvat siihen, etteivät enää ole samassa ryhmässä eikä toisesta ole sitä totuttua turvaa. Punnittiin kahta vaihtoehtoa ja poikien oman identiteetin vahvistumisen ja kehityksen kannalta parasta oli eri ryhmät. Juteltiin asiasta myös poikien kanssa ja molemmat hyväksyivät sen.

Pojat haluavat olla kokoajan yhdessä ja heille tuottaa toisinaan vaikeuksia jopa kauppareissun mittainen erillään olo. Yleensä he haluavat soittaa toisilleen jos vain toinen on lähtenyt toisen vanhemman kanssa esimerkiksi kauppaan.

Päiväkodissa vielä viisivuotiaiden ryhmässä he puhuivat toisen puolesta ja kotona käyttivät minä -sanamuodon sijaan me. Pojat olivat kavereilleen "JimiTheo", koska heitä on vaikea erottaa.

Kummallakin on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, jotka risteävät niin, että tiettyjen asioiden vahvempi kannattelee heikompaa. Halutaan tukea molempia löytämään omat kiinnostuksenkohteet ja auttaa tuomaan omaa persoonaa esiin.

Nea Anniina Photography

Ensimmäinen kuukausi eri ryhmissä on sujunut loistavasti. Ollaan ylpeitä pojista! Heidän luokat on saman käytävän varrella ja he syövät ja ulkoilevat useimmiten yhtä aikaa. He näkevät toisiaan pitkin päivää, mutta varsinainen esikoulutoiminta tapahtuu oman ryhmän kanssa. Molemmilla on hyviä ystäviä ryhmässään ja mukavat aikuiset.

Hiljaisempi pojista on ottanut valtavan harppauksen eteenpäin, toinen yllätti ja viittaa lähes joka aamupiirissä, me-muoto on jäänyt lähestulkoon kokonaan pois ja pojat haluavat valita omantyylisensä vaatteet eivätkä enää joka aamu vertaile vaatteitaan veljen vaatteisiin.

Olen jopa huomannut, että kotona on rauhallisempaa nyt, kun pojat eivät ole jatkuvasti toistensa kanssa. He juttelevat keskenään eskaripäivästä ja päivän aiheista, kuten liikenne tai marjat ja "vaihtavat salaisuuksia".

Olen todella tyytyväinen päätökseen eri ryhmistä ja samalla tavalla jatkamme koulussa.      

Kuusi vuotta sitten juhannuksena syntyivät keskosvauvani

Tein eilen Instagramin storyihin pienen koosteen kuuden vuoden takaa. Juhannus 2013, jolloin pojat syntyivät. Pitkä vuodelepo osastolla päättyi, kivulias sektio, pelko vauvojen puolesta, uuden elämänvaiheen alku, jännitys, äitiyden ensihetket, onnen ja helpotuksen kyyneleet. Kuusi vuotta sitten kahdesta tuli neljä. 

Olen onnellinen siitä, että olen kirjoittanut blogiini niin paljon kaksosten odotusajasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Nyt voin tavallaan palata niihin aikoihin tekstejä lukiessani. Niistä nousee aina päällimmäisenä mieleeni kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että meillä on kaksi tervettä reipasta poikaa. 

6-vuotiaat <3 

Raskauden puolivälissä valmistauduttiin jo pahimpaan, mutta tukilangan ja täyslevon avulla päästiin päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin aina sinne raskausviikolle 31 asti! 

Elämä poikien kanssa alkoi viikon tehohoidolla, jonka jälkeen he olivat kolme viikkoa lastenosastolla kasvamassa ja opettelemassa syömään. Tuntuu hassulta, että he kotiutuivat silloin, kun oli vasta raskausviikko 35. He olivat juuri päässeet 2kg:n yli ja nenämahaletkut seurasivat vielä aika pitkään kotona mukana. 

Tilanteisiin onneksi mukautuu ja sitä menee tilanteen vaatimalla tavalla eteenpäin yrittäen ottaa siitä mahdollisimman paljon irti.  

 

Ihanaa juhannusta kaikille!