Jesse sai nukkua aamulla pitkään, joten lähdin yksin poikien kanssa puistoon. En edes muista viime kertaa. Yleensä me leikitään kotipihalla ja viime aikoina Jesse on ollut aktiivisempi puistoilija. Siinä sitten lounasta laittaessani kahden uhmailijan roikkuessa lahkeessa kiinni, iski se ajatus. Miten ikinä jaksoin tätä päivästä toiseen, kaksi vuotta?! Puistoilua, ruoanlaittoa, kotihommia, vaipanvaihtoa, nukuttamista. Kotona vietetyt kaksi vuotta menivät loppupeleissä todella nopeasti ja nautin kotiäitiydestä. Oli upeaa ja korvaamatonta olla näkemässä Jimin ja Theon kasvu vauvasta taaperoksi ja saada viettää jokainen päivä heidän kanssaan, mutta mikä tunne tulikaan päästyäni kiinni uuteen arkeen ja saadessani itselleni jotain perhe-elämän ohelle. Nyt tunnen olevani jotain muutakin kuin vain äiti, vaikka se onkin minulle tärkeintä. En nähnyt sitä "ongelmana" kotona ollessani vaan silmäni avautuivat vasta uuden vaiheen alkaessa. Muistatteko miten jännitin ja harmittelin päivähoidon alkamista ja kotiäitiyden loppumista? Onneksi en jäänyt murehtimaan sen ajanjakson loppumista, koska näin on hyvä meille kaikille.
Parivuotiaan uhma on iskenyt meidän talouteen siinä mittakaavassa, että oikeasti mielelläni vien Jimin ja Theon dagikseen, jossa he käyttäytyvät ihan erilailla kuin kotona. Välillä tulee tavallisia päiviä, jolloin tunnistan lapset omikseni, mutta enemmän niitä kun katson kauhulla ketkä ovat vallanneet kotimme. Ei voi kuin ihmetellä miten vaikeaa kaksivuotiaan elämä joskus on... Välillä katsotaan Jessen kanssa toisiamme ja peitellään naurua, kun pari draamailijaa ottaa vallan. Koitan muistaa sen, että uhma kuuluu kehitykseen (vaikka heikkojakin hetkiä on).
Olen onnellinen, kun kaikki menee nyt näin hyvin. Jimi ja Theo tykkäävät dagiksesta ja minä itseni haastamisesta opiskelun ja töiden muodossa. Tämä oli meille paras juttu!
Samaistutteko?
Ihana kuulla, että olette kaikki tyytyväisiä valintoihin!
VastaaPoistaUhmaako teillä pojat samaan aikaan? Meillä oli kaksosilla selvä työnjako (ja on edelleen), eli kun toinen kiukkuaa niin toinen on sitten niin pientä enkeliä että. Mä oletan, että ne on havainneet, että kahdelle raivoajalle ei vain riitä huomiota yhtä aikaa, eli parempi sitten koettaa kalastella niitä pluspisteitä sillä aikaa ja säästää omat raivot siihen, kun niihin ehditään keskittyä.
Tsemppiä uhmisten kanssa! Vaikka meidän 5-vuotiaat kyllä edelleen vetää herneet nenään tasaisin väliajoin, niin ei se siihen varsinaiseen uhmaikään verrattuna ole enää mitään - että valoa on tunnelin päässä. :)
Kiitos Emilia! :) Meillä on ihan samalla tavalla :D Välillä niin naurattaa se toisen enkelimäisyys! Hetkessä vaihtuu roolit, ovat kyllä taitavia siinä. Vaiheet tulee, vaiheet menee. Odotellaan mitä seuraavaksi :)
PoistaHyvä kuulla :) mä kans harmittelen kouluun palaamista jo, mutta parempi se on nyt hoitaa ku vielä muistan edes jotain koko alasta :D p.s mistä toi sohva on? Nahkaa? Mä niin haluisin valkosen sohvan mut ku se ei vaan yhtään toimi koiran ja Leon kanssa :D
VastaaPoistaHyvä pointti! Mä tunnen olevani ihan hukassa, kun yhtäkkiä pitääkin osata käyttää alan sanastoa jne :D Se on kierrätetty nahkasohva. Ihan huippu ja kestävä! Nahka on mun mielestä paras lasten kanssa, se on tullut huomattua :D
PoistaOlipa kiva lukea tämä :) Itsekin odotan tammikuisesta työhönpaluusta lisäpuhtia myös kotiin kun nyt meinaa olla takki tyhjänä näiden energisten 2,5 vuotiaiden kanssa :)
VastaaPoistaKiva kuulla Eeva! Tsemppiä työhönpaluuseen, siitä kieltämättä saa paljon ja kotonakin jaksaa eri tavalla :)
Poista