Tänään heräsin hymy huulilla ja toivotin vauvoille hyvää 24.masuviikkoa <3
Ps.kuva on otettu vessaan mennessäni, en seiso pelkästään kuvan takia. Nyt on muistona masukuva tältäkin viikolta :)
torstai 2. toukokuuta 2013
24 VIIKKOA SAAVUTETTU!
Ensimmäinen raja on ylitetty. Nyt voi huokaista helpotuksesta pienesti ja eikun kohti seuraavaa tavoitetta eli 26 viikkoa. Osa lääkäreistä pitää seuraavana "tavoitteena" viikkoa 26 ja osa 28.
Tänään heräsin hymy huulilla ja toivotin vauvoille hyvää 24.masuviikkoa <3
Ps.kuva on otettu vessaan mennessäni, en seiso pelkästään kuvan takia. Nyt on muistona masukuva tältäkin viikolta :)
Tänään heräsin hymy huulilla ja toivotin vauvoille hyvää 24.masuviikkoa <3
Ps.kuva on otettu vessaan mennessäni, en seiso pelkästään kuvan takia. Nyt on muistona masukuva tältäkin viikolta :)
Ajatuksia vuodelevosta
Huomenna tulee viikko täyteen osastolla ja 3 viikkoa vuodelevossa. Fiilikset vaihtelee tosi paljon. Välillä tuntuu, ettei jaksa. Kroppa on ihan täysjumissa ja on vaikea sanoa johtuuko esim.selkäkipu suppareista vai tästä makaamisesta. Kyljen kääntäminen on raskasta eikä olo oo ikinä ollut näin painava. Kihla- ja vihkisormukset ei enää sovi sormeen. Pää alaspäin oleilu saa veren pakkautumaan päähän ja naama on turvonnut ja päätä särkee. Kroppa käy täysin säästöliekillä. Ei oo järin hyvät lähtökohdat synnytykseen, kun on jatkuvasti uupunut, voimaton ja tasaisen maaninen olo...
Joka päivä joku kätilöistä tai lääkäri kysyy miten pää kestää ja kehuu miten hienosti jaksan. Vappuna kätilö kysyi viime vuoden vapunvietosta ja tuntui olevan valmiina lohduttamaan, kun nyt jouduin viettämään sen täällä. Välillä tuntuu hassulta miten kätilö jää jonkun tilanteen jälkeen viereen odottamaan ikään kuin katsoen miten reagoin ja odottaa itkua. Tähän asti (tuloiltaa ei lasketa) oon selvinnyt ihan hyvin, mieli on ollut vähän sellainen "ihan sama, tässä mä nyt makaan".
Tänään tuli ensimmäinen notkahdus, kun kysyin kätilöltä suihkuun pääsemisestä. Kävin suihkussa viimeksi 9 päivää sitten, kun normaalisti käyn joka toinen päivä. Arvata saattaa, että hiukset muistuttaa lähinnä kuivia rastoja ja hiusväri on muuttunut blondista vaaleanruskeaan.
Kätilö nauroi jotenkin pilkallisen huvittuneena ja sanoi kysyvänsä lääkäriltä. Ihmettelin mikä siinä oli niin hauskaa. Edellisen kerran kysyin suihkulupaa maanantaina, jolloin sain myös naurut, mutten lupaa. Kaiken lisäksi tämän päiväinen kätilö sanoi vielä, että "niin, luin raportista, että kysyit maanantainakin etkä päässyt suihkuun" ja taas joku ihme nauruhymähtely.
Tilanteeni takia en pääse suihkuun yksin, mutta kätilö voi viedä mut suihkuun sellaisessa suihkusängyssä. Makaan siis siinä koko suihkusession ja kätilö hoitaa pesemisen. Kätilö sanoi yrittävänsä ehtiä tänään, mutta kiireiden takia voi mennä huomiseenkin. Lisäsi vielä loppuun, että tärkeintä on vauvojen hyvinvointi ja jokainen päivä on tärkeä. Onneksi se lähti sitten, koska siinä vaiheessa harmitti ja ärsytti. Se nauru, ihan kuin olisin turhamainen lapsistaan välittämätön, kun kysyn suihkumahdollisuudesta. Ei ole helppoa maata likaisena viikkoa samoissa lakanoissa ja samassa kaavussa, etenkin, kun joka yö herää monta kertaa hiestä litimärkänä. Asun tässä sairaalasängyssä, viikon menun pystyy näkemään näistä lakanoista ja lakanat vaihdetaan vaan suihkupäivänä. Nyt oon jo päässyt pahimman harmituksen yli ja toivon kätilövuoron vaihtuvan ennen mun suihkuaikaa! Muutenkin jännittää ja tuntuu epämukavalta, että joku toinen pesee mut.
Vuodelevossa mun päivät menee ruokailun mukaan. Herätessä tiedän, että kohta on aamiainen. Aamiaisen jälkeen tulee kätilö ja mahd.lääkäri ja kuunnellaan vauvojen sydänäänet, jonka jälkeen katson Täykkäreitä tai luen blogeja pari tuntia. Jesse tulee yleensä aamupäivällä. Lounaan jälkeen oon Jessen kanssa aina päivälliseen asti. Päivällisen jälkeen harmittaa, kun tiedän sen lähtevän. Jos muita vieraita ei ole tulossa, mietin, että Emmerdalen ja blogien lukemisen jälkeen tulee iltapala ja pian päivä on ohi ja oon selvinnyt voittajana siitäkin päivästä.
On fyysisesti tosi raskasta vaan maata paikoillaan. En olisi uskonut, että paikallaan olo voi olla näin uuvuttavaa ja aiheuttaa kipua. Henkisesti on raskasta se kaikkien hokema "päivä kerrallaan" ja se, kun ei tiedä yhtään vauvojen ennusteesta. Kätilöt ja lääkärit toitottaa sitä miten tärkeä jokainen päivä on ja miten vauvojen takia täytyy nyt maata. Tiedän sen, tietysti! Mikään muu tässä sängyssä ei pidättelekään kuin mahdollisuus saada terveet pojat maailmaan. Poikien takia teen mitä tahansa!
Välillä vaan on vaikea ajatella päivä kerrallaan elämistä, kun vauvojen viikkoihin takerrutaan koko ajan ja "viikolla 28 ollaan jo turvallisemmilla viikoilla"-lausahduksia saa kuulla joka lääkäriltä. Sinne on matkaa vielä 4 viikkoa!!!!!! Elä tässä nyt sitten päivä kerrallaan.
Olen kaikesta avautumisesta huolimatta sitä mieltä, että oon jaksanut yllättävän hyvin. Hyviä hetkiä on ollut monia ja pääsääntöisesti koko hoitohenkilökunta on ollut tosi mukava. Tällaista on nyt mun elämäni tällä hetkellä ja tästä on nyt otettava irti se minkä voi. Auttaa paljon, kun kirjoittaa fiiliksiään tänne :) Loppukuva on otettu viikko sitten, kun lähdin Naikkarille! Koti, omat vaatteet, puhtaus <3 xxxx
Joka päivä joku kätilöistä tai lääkäri kysyy miten pää kestää ja kehuu miten hienosti jaksan. Vappuna kätilö kysyi viime vuoden vapunvietosta ja tuntui olevan valmiina lohduttamaan, kun nyt jouduin viettämään sen täällä. Välillä tuntuu hassulta miten kätilö jää jonkun tilanteen jälkeen viereen odottamaan ikään kuin katsoen miten reagoin ja odottaa itkua. Tähän asti (tuloiltaa ei lasketa) oon selvinnyt ihan hyvin, mieli on ollut vähän sellainen "ihan sama, tässä mä nyt makaan".
Tänään tuli ensimmäinen notkahdus, kun kysyin kätilöltä suihkuun pääsemisestä. Kävin suihkussa viimeksi 9 päivää sitten, kun normaalisti käyn joka toinen päivä. Arvata saattaa, että hiukset muistuttaa lähinnä kuivia rastoja ja hiusväri on muuttunut blondista vaaleanruskeaan.
Kätilö nauroi jotenkin pilkallisen huvittuneena ja sanoi kysyvänsä lääkäriltä. Ihmettelin mikä siinä oli niin hauskaa. Edellisen kerran kysyin suihkulupaa maanantaina, jolloin sain myös naurut, mutten lupaa. Kaiken lisäksi tämän päiväinen kätilö sanoi vielä, että "niin, luin raportista, että kysyit maanantainakin etkä päässyt suihkuun" ja taas joku ihme nauruhymähtely.
Tilanteeni takia en pääse suihkuun yksin, mutta kätilö voi viedä mut suihkuun sellaisessa suihkusängyssä. Makaan siis siinä koko suihkusession ja kätilö hoitaa pesemisen. Kätilö sanoi yrittävänsä ehtiä tänään, mutta kiireiden takia voi mennä huomiseenkin. Lisäsi vielä loppuun, että tärkeintä on vauvojen hyvinvointi ja jokainen päivä on tärkeä. Onneksi se lähti sitten, koska siinä vaiheessa harmitti ja ärsytti. Se nauru, ihan kuin olisin turhamainen lapsistaan välittämätön, kun kysyn suihkumahdollisuudesta. Ei ole helppoa maata likaisena viikkoa samoissa lakanoissa ja samassa kaavussa, etenkin, kun joka yö herää monta kertaa hiestä litimärkänä. Asun tässä sairaalasängyssä, viikon menun pystyy näkemään näistä lakanoista ja lakanat vaihdetaan vaan suihkupäivänä. Nyt oon jo päässyt pahimman harmituksen yli ja toivon kätilövuoron vaihtuvan ennen mun suihkuaikaa! Muutenkin jännittää ja tuntuu epämukavalta, että joku toinen pesee mut.
Vuodelevossa mun päivät menee ruokailun mukaan. Herätessä tiedän, että kohta on aamiainen. Aamiaisen jälkeen tulee kätilö ja mahd.lääkäri ja kuunnellaan vauvojen sydänäänet, jonka jälkeen katson Täykkäreitä tai luen blogeja pari tuntia. Jesse tulee yleensä aamupäivällä. Lounaan jälkeen oon Jessen kanssa aina päivälliseen asti. Päivällisen jälkeen harmittaa, kun tiedän sen lähtevän. Jos muita vieraita ei ole tulossa, mietin, että Emmerdalen ja blogien lukemisen jälkeen tulee iltapala ja pian päivä on ohi ja oon selvinnyt voittajana siitäkin päivästä.
On fyysisesti tosi raskasta vaan maata paikoillaan. En olisi uskonut, että paikallaan olo voi olla näin uuvuttavaa ja aiheuttaa kipua. Henkisesti on raskasta se kaikkien hokema "päivä kerrallaan" ja se, kun ei tiedä yhtään vauvojen ennusteesta. Kätilöt ja lääkärit toitottaa sitä miten tärkeä jokainen päivä on ja miten vauvojen takia täytyy nyt maata. Tiedän sen, tietysti! Mikään muu tässä sängyssä ei pidättelekään kuin mahdollisuus saada terveet pojat maailmaan. Poikien takia teen mitä tahansa!
Välillä vaan on vaikea ajatella päivä kerrallaan elämistä, kun vauvojen viikkoihin takerrutaan koko ajan ja "viikolla 28 ollaan jo turvallisemmilla viikoilla"-lausahduksia saa kuulla joka lääkäriltä. Sinne on matkaa vielä 4 viikkoa!!!!!! Elä tässä nyt sitten päivä kerrallaan.
Olen kaikesta avautumisesta huolimatta sitä mieltä, että oon jaksanut yllättävän hyvin. Hyviä hetkiä on ollut monia ja pääsääntöisesti koko hoitohenkilökunta on ollut tosi mukava. Tällaista on nyt mun elämäni tällä hetkellä ja tästä on nyt otettava irti se minkä voi. Auttaa paljon, kun kirjoittaa fiiliksiään tänne :) Loppukuva on otettu viikko sitten, kun lähdin Naikkarille! Koti, omat vaatteet, puhtaus <3 xxxx
tiistai 30. huhtikuuta 2013
Hyvää vappua!
Lähtökohdat minkäänlaiseen vappufiilikseen on aika huonot täällä, mutta ihana äiti ja ystävä toi tänne vappupalloja, serpentiiniä ja herkkuja. Jesse oli täällä aamusta kolmeen, äiti tuli puoli neljältä, iskä vähän sen jälkeen ja ystävä oli täällä puoli kasiin. Jos täällä voi olla hyviä päiviä niin tänään oli sellainen! :)
Nyt hyvillä mielin nukkumaan ja huomenna herätessä ollaan taas yksi päivä voiton puolella <3 Vielä kerran, hyvää vappua! Xxxx
Nyt hyvillä mielin nukkumaan ja huomenna herätessä ollaan taas yksi päivä voiton puolella <3 Vielä kerran, hyvää vappua! Xxxx
Toivepostaus: minä
Toivottiin juttua siitä millainen mä oon ja millainen menneisyys mulla on takana. Tässä tulee ihan perusasioita, en kerro paljoakaan lapsuudesta, kun muuten tästä tulisi ihan luvattoman pitkä ja laaja postaus. Nuoruutta ja nykyhetkeä ennemminkin :)
Tällä hetkellä:
Olen kotoisin pk-seudulta, syntynyt Helsingissä, mutta asunut lähes koko ikäni Espoossa. Ikää on nyt 23 vuotta ja perheeseen kuuluu aviomies Jesse (saman ikäinen) ja kaksi vielä masussa kasvavaa pikkupoikasta (23+5). Laajemmalla perheskaalalla meitä onkin isompi joukko: vanhemmat, kaksospikkusiskot, kaksi isoveljeä ja bordercollie. Toisella veljellä on kaksi ihanaa lasta, joista toinen on kummilapseni ja toiselle veljelle syntyy kesäkuussa tyttö :) Perhe on aina ollut mulle ykkösjuttu. Oon saanut kasvaa isossa perheessä ja aina on ollut seuraa. Opin ruotsin kielen taaperona, kun isäni puhui meille ruotsia ja menin ruotsinkieliseen päivähoitoon. Sisarussuhteet on muuttuneet vuosien varrella meidän kasvun myötä, mutta ollaan tiivis ja läheinen perhe. Äiti on mun bestis. Tiedän, että tulen suuntaamaan monet vaunulenkit kohti lapsuudenkotiani ja viettämään säännöllisesti aikaa siellä pikkuisten kanssa.
Asutaan Espoossa kaksiossa, neliöitä on 60. Vaikka asutaankin vähän ns."huonomaineisella" alueella, tykkään paikasta silti, kun ollaan niin keskiössä. Kaikki palvelut on lähellä, työpaikka on vieressä, meidän molempien vanhemmat asuu 1 km päässä ja mun molemmat veljet käytännössä ihan naapurissa. Muutettiin nykyiseen asuntoon pari vuotta sitten ja muutettais nyt isompaan jos asuttais vuokralla. Omistusasunnosta ei ihan noin vaan muutetakaan isompaan, kun tarvitsis lisää lainaa. Meidän unelmakoti olis kolmio tai mielellään neliö samalta alueelta Espoosta kuin missä asutaan nyt, hyväkuntoinen ja moderni, rivi- tai paritalo ja Jessen henk.koht.kriteerinä on oma sauna ja mulla taas vaatehuone! Oma piha ja tilaa! Vauvoille oma huone.
Opiskelen vikaa vuotta sosionomiksi Hyvinkäällä, opinnot jää nyt opparia ja harjoittelua vaille kesken äippäloman ajaksi. Valmistuttuani haluaisin tehdä töitä lasten ja perheiden kanssa. Sen tarkemmin en vielä tiedä. Opintojen ohella tein töitä ihanassa vaatekaupassa ja harmittaa, kun jouduin ihan varoittamatta jäämään saikulle enkä ehtinyt hoitaa kaikkia siihen liittyviä asioita ja "hyvästellä" työkavereita hetkeksi..
Nuoruus:
Nuorempana olin tosi aktiivinen kaikessa, kiltti ja yli-innokas suorittaja. Harrastin samaan aikaan pesäpalloa, käsipalloa, pianonsoittoa, kävin musiikin teoriatunneilla, lauloin kuorossa ja olin partiossa. Joka päivä oli jotain ja parhaimmillaan menin koulun jälkeen käsistreeneihin ja sieltä pesistreeneihin. Tykkäsin siitä, että oli paljon tekemistä, mutta jossain vaiheessa ärsytti, kun kaverit vaan hengaili koulun jälkeen ja itse piti kiirehtiä ties minne. Koulussa kuuluin aina kaiken maailman oppilaskunnan hallituksiin, järjestin tapahtumia ja olin tukioppilas yms.
Seurustelin on-offina monta vuotta (15v-19v) ja kaikki sen suhteen aikana koettu on kasvattanut mua tosi paljon ja opettanut hölläämään vähän. Tiivistettynä mun nuoruuteen kuului harrastukset, perhe, poikaystävä, koulu ja kaverit. En ikinä ollut ryyppäämässä tai vanhemmilta salaa jossain, menin kotiin kavereihin verrattuna tosi aikaisin, en "kapinoinut" tai ollut hankala ja hoidin koulun hyvin. Pääsin siihen lukioon mihin halusin ja tein aina kaikkeni, että olisin paras. Perfektionisti kuittaa. Tähän liittyi varjopuolena se, että epäonnistumisen kohdalla en tiennyt mitä tehdä. Ei sellaista vaihtoehtoa ollut. Nuoruuden suurin "haaste" liittyi varmaan juuri tähän. Jatkuva päänsisäinen paine olla paras. Sitä työstetään edelleen.
Lukion jälkeen pidin välivuoden ja mietin mitä haluan tehdä. Juhlin viikonloppuisin ja pidin hauskaa. Nautin sinkkuudesta ja aloitin työn yksityisenä lastenhoitajana. Oon aina rakastanut lapsia ja tykännyt olla lasten kanssa. Työ oli osa-aikaista, joten hain opiskelemaan työväen akatemiaan. Opiskelin kieli- ja kulttuurilinjalla, muutin pois kotoa kampuksen asuntolaan, tapasin ihania ihmisiä ja sain mahtavat kämppikset. Silloin (19-20v.) elämään kuului opiskelua, itsenäisen elämän opettelua, lastenhoitajana työskentelemistä ja juhlimista! Joka viikonloppu oli vapaata ja kävin baareissa ja nautin elämästä. Tapasin Jessen yksissä juhlissa ja siitä se sit lähti. Deittailu, perhoset vatsassa, yökyläilyt, inttileskeys. Jesse pääsi intistä 2010 kesällä ja mä sain haaveilemani opiskelupaikan ja aloitin sosionomin opinnot. Me muutettiin Jessen kanssa yhteen 2010 loppuvuodesta. Mentiin kihloihin 2012 alkuvuodesta ja naimisiin 12/12/12. Positiivinen raskaustesti tehtiin 14.12.2012. <3
Koen edelleen olevani kiltti ja ystävällinen ihminen. Moni on sanonut, että oon liian kiltti ja sinisilmäinen. Nuoruuteen verrattuna oon mielestäni kasvanut tässäkin asiassa. Silloin tein kaiken aina toisen eteen ja unohdin itteni täysin.
Yksi isoimmista muutoksista on varmaan rentoilu. Nykyään (viittaan aikaan ennen raskautta, nythän en tee mitään enkä ole juhlinut raskauden aikana) tykkään olla kotona enkä viihdy baarissa. Sitä elämää tuli nähtyä niiin paljon silloin muutama vuosi sitten. Edelleen on kiva mennä kaverille illanistujaisiin tai kotibileisiin, mutta baarielämä ei enää nappaa samalla tavalla.
Ennen sairaslomaa, kun töistä ja koulusta sattui olemaan vapaata, halusin vaan olla kotona. Herätä myöhään, kattoa lempparisarjan jakson aamiaisen yhteydessä, siivoilla, laittaa kotia ja odottaa Jesseä kotiin ja syödä yhdessä. Oon kotoilija henkeen ja vereen :D Vähän kyllä kaipasin jossain vaiheessa sitä intoa, että lähtee vapaapäivänä tekemään kaikkea mahdollista, mutta etenkin raskausajan olin 100% kotoilija. Odotan innolla aikaa raskauden jälkeen, että näen millainen fiilis silloin on. Tuleeko musta taas aktiivisempi vai jatkanko villasukkalinjaa kotona. Veikkaan aktiivisuutta, kun ottaa huomioon tän kaiken makaamisen osastolla :D
Muutama asia, joita rakastan (ihan yleisesti):
* kaikki kimaltava
* vaaleanpunainen
* kynttilät
* ripsienpidennykset
* pitkät aamut
* aamukahvi
* suklaa
* tatuoinnit
*kodin järjesteleminen, siivoaminen
* kynsien lakkaaminen
* kahvilla käyminen
* kivan postin saaminen
* Iphone-kuoret
* hyvät löydöt, esim.shoppaillessa löytää jotain täydellistä ja on varaa ostaa se!
Muutama inhokkiasia:
* ötökät
* myöhässä oleminen
* stressi
* virallisten asioiden hoitaminen viranomaisten kanssa (top 1 Kela)
* epäreiluus
* epäinhimilliset olosuhteet (esim.alusastian pakkokäyttö)
* sotku
Toivottavasti saitte tästä jotain irti :) xxxx
Tällä hetkellä:
Olen kotoisin pk-seudulta, syntynyt Helsingissä, mutta asunut lähes koko ikäni Espoossa. Ikää on nyt 23 vuotta ja perheeseen kuuluu aviomies Jesse (saman ikäinen) ja kaksi vielä masussa kasvavaa pikkupoikasta (23+5). Laajemmalla perheskaalalla meitä onkin isompi joukko: vanhemmat, kaksospikkusiskot, kaksi isoveljeä ja bordercollie. Toisella veljellä on kaksi ihanaa lasta, joista toinen on kummilapseni ja toiselle veljelle syntyy kesäkuussa tyttö :) Perhe on aina ollut mulle ykkösjuttu. Oon saanut kasvaa isossa perheessä ja aina on ollut seuraa. Opin ruotsin kielen taaperona, kun isäni puhui meille ruotsia ja menin ruotsinkieliseen päivähoitoon. Sisarussuhteet on muuttuneet vuosien varrella meidän kasvun myötä, mutta ollaan tiivis ja läheinen perhe. Äiti on mun bestis. Tiedän, että tulen suuntaamaan monet vaunulenkit kohti lapsuudenkotiani ja viettämään säännöllisesti aikaa siellä pikkuisten kanssa.
Asutaan Espoossa kaksiossa, neliöitä on 60. Vaikka asutaankin vähän ns."huonomaineisella" alueella, tykkään paikasta silti, kun ollaan niin keskiössä. Kaikki palvelut on lähellä, työpaikka on vieressä, meidän molempien vanhemmat asuu 1 km päässä ja mun molemmat veljet käytännössä ihan naapurissa. Muutettiin nykyiseen asuntoon pari vuotta sitten ja muutettais nyt isompaan jos asuttais vuokralla. Omistusasunnosta ei ihan noin vaan muutetakaan isompaan, kun tarvitsis lisää lainaa. Meidän unelmakoti olis kolmio tai mielellään neliö samalta alueelta Espoosta kuin missä asutaan nyt, hyväkuntoinen ja moderni, rivi- tai paritalo ja Jessen henk.koht.kriteerinä on oma sauna ja mulla taas vaatehuone! Oma piha ja tilaa! Vauvoille oma huone.
Opiskelen vikaa vuotta sosionomiksi Hyvinkäällä, opinnot jää nyt opparia ja harjoittelua vaille kesken äippäloman ajaksi. Valmistuttuani haluaisin tehdä töitä lasten ja perheiden kanssa. Sen tarkemmin en vielä tiedä. Opintojen ohella tein töitä ihanassa vaatekaupassa ja harmittaa, kun jouduin ihan varoittamatta jäämään saikulle enkä ehtinyt hoitaa kaikkia siihen liittyviä asioita ja "hyvästellä" työkavereita hetkeksi..
Nuoruus:
Nuorempana olin tosi aktiivinen kaikessa, kiltti ja yli-innokas suorittaja. Harrastin samaan aikaan pesäpalloa, käsipalloa, pianonsoittoa, kävin musiikin teoriatunneilla, lauloin kuorossa ja olin partiossa. Joka päivä oli jotain ja parhaimmillaan menin koulun jälkeen käsistreeneihin ja sieltä pesistreeneihin. Tykkäsin siitä, että oli paljon tekemistä, mutta jossain vaiheessa ärsytti, kun kaverit vaan hengaili koulun jälkeen ja itse piti kiirehtiä ties minne. Koulussa kuuluin aina kaiken maailman oppilaskunnan hallituksiin, järjestin tapahtumia ja olin tukioppilas yms.
Seurustelin on-offina monta vuotta (15v-19v) ja kaikki sen suhteen aikana koettu on kasvattanut mua tosi paljon ja opettanut hölläämään vähän. Tiivistettynä mun nuoruuteen kuului harrastukset, perhe, poikaystävä, koulu ja kaverit. En ikinä ollut ryyppäämässä tai vanhemmilta salaa jossain, menin kotiin kavereihin verrattuna tosi aikaisin, en "kapinoinut" tai ollut hankala ja hoidin koulun hyvin. Pääsin siihen lukioon mihin halusin ja tein aina kaikkeni, että olisin paras. Perfektionisti kuittaa. Tähän liittyi varjopuolena se, että epäonnistumisen kohdalla en tiennyt mitä tehdä. Ei sellaista vaihtoehtoa ollut. Nuoruuden suurin "haaste" liittyi varmaan juuri tähän. Jatkuva päänsisäinen paine olla paras. Sitä työstetään edelleen.
Lukion jälkeen pidin välivuoden ja mietin mitä haluan tehdä. Juhlin viikonloppuisin ja pidin hauskaa. Nautin sinkkuudesta ja aloitin työn yksityisenä lastenhoitajana. Oon aina rakastanut lapsia ja tykännyt olla lasten kanssa. Työ oli osa-aikaista, joten hain opiskelemaan työväen akatemiaan. Opiskelin kieli- ja kulttuurilinjalla, muutin pois kotoa kampuksen asuntolaan, tapasin ihania ihmisiä ja sain mahtavat kämppikset. Silloin (19-20v.) elämään kuului opiskelua, itsenäisen elämän opettelua, lastenhoitajana työskentelemistä ja juhlimista! Joka viikonloppu oli vapaata ja kävin baareissa ja nautin elämästä. Tapasin Jessen yksissä juhlissa ja siitä se sit lähti. Deittailu, perhoset vatsassa, yökyläilyt, inttileskeys. Jesse pääsi intistä 2010 kesällä ja mä sain haaveilemani opiskelupaikan ja aloitin sosionomin opinnot. Me muutettiin Jessen kanssa yhteen 2010 loppuvuodesta. Mentiin kihloihin 2012 alkuvuodesta ja naimisiin 12/12/12. Positiivinen raskaustesti tehtiin 14.12.2012. <3
Koen edelleen olevani kiltti ja ystävällinen ihminen. Moni on sanonut, että oon liian kiltti ja sinisilmäinen. Nuoruuteen verrattuna oon mielestäni kasvanut tässäkin asiassa. Silloin tein kaiken aina toisen eteen ja unohdin itteni täysin.
Yksi isoimmista muutoksista on varmaan rentoilu. Nykyään (viittaan aikaan ennen raskautta, nythän en tee mitään enkä ole juhlinut raskauden aikana) tykkään olla kotona enkä viihdy baarissa. Sitä elämää tuli nähtyä niiin paljon silloin muutama vuosi sitten. Edelleen on kiva mennä kaverille illanistujaisiin tai kotibileisiin, mutta baarielämä ei enää nappaa samalla tavalla.
Ennen sairaslomaa, kun töistä ja koulusta sattui olemaan vapaata, halusin vaan olla kotona. Herätä myöhään, kattoa lempparisarjan jakson aamiaisen yhteydessä, siivoilla, laittaa kotia ja odottaa Jesseä kotiin ja syödä yhdessä. Oon kotoilija henkeen ja vereen :D Vähän kyllä kaipasin jossain vaiheessa sitä intoa, että lähtee vapaapäivänä tekemään kaikkea mahdollista, mutta etenkin raskausajan olin 100% kotoilija. Odotan innolla aikaa raskauden jälkeen, että näen millainen fiilis silloin on. Tuleeko musta taas aktiivisempi vai jatkanko villasukkalinjaa kotona. Veikkaan aktiivisuutta, kun ottaa huomioon tän kaiken makaamisen osastolla :D
Muutama asia, joita rakastan (ihan yleisesti):
* kaikki kimaltava
* vaaleanpunainen
* kynttilät
* ripsienpidennykset
* pitkät aamut
* aamukahvi
* suklaa
* tatuoinnit
*kodin järjesteleminen, siivoaminen
* kynsien lakkaaminen
* kahvilla käyminen
* kivan postin saaminen
* Iphone-kuoret
* hyvät löydöt, esim.shoppaillessa löytää jotain täydellistä ja on varaa ostaa se!
Muutama inhokkiasia:
* ötökät
* myöhässä oleminen
* stressi
* virallisten asioiden hoitaminen viranomaisten kanssa (top 1 Kela)
* epäreiluus
* epäinhimilliset olosuhteet (esim.alusastian pakkokäyttö)
* sotku
Toivottavasti saitte tästä jotain irti :) xxxx
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
23+3
2% paremmat mahdollisuudet vauvoilla tänään kuin eilen! :)
Kiitos viime postaukseen kommentoineille, oli ihana lukea tsemppiviestejä, saada neuvoja ja tietää, että olette siellä <3
Eilen oli ihan ok päivä. Oon saanut kaksi kortisonipiikkiä kypsyttämään vauvojen keuhkoja. Huomenna prolutonia, kuten aina maanantaisin. Supistuksia on tullut (ei kipeitä, ainoastaan vatsaa kovettavia) alle 10/päivä ja kätilöiden mukaan tilanne on siltä osin nyt hyvä, etenkin kun lääkkeet tehoaa heti.
Eilisaamuna osastolääkäri tuli käymään, tosi mukava vanhempi herra. Heti alussa se varmisti moneen kertaan, että tiedänhän miten pieniä vauvat vielä on ja onko joku kertonut miten edetään. Lääkäri kertoi ihan suoraan riskeistä näin pienillä viikoilla ja halusi, että tiedostan sen. No tiedostan.
Nyt tehdään kaikki mahdollinen, jotta vauvat pysyy masussa niin pitkään ku mahdollista. Jos (ja lääkärin puheista päätellen kun) vauvat päättää syntyä lähiviikkoina, synnytys tapahtuu alakautta. Keisarinleikkauksessa on näillä viikoilla niin isot riskit sekä mulle että vauvoille.
Tuon kuultuani menin ihan hiljaiseksi ja keräsin itseäni hetken. Sain kerrottua, että synnytys pelottaa enkä tiedä yhtään mitä tehdä ja miten synnytys etenee. En oo vielä ollenkaan valmis siihen, vastahan tässä ollaan puolessa välissä raskautta. Lääkäri rauhoitteli ja sanoi, että sitä varten hän ja kätilöt ovat täällä. Mun täytyy vaan luottaa heihin.
Mutta oikeasti. Synnytys? Kukaan ei tiedä tapahtuuko se tunnin päästä vai huomenna vai ensi viikolla. Apua! Nään kamalia mielikuvia siitä, että ponnistan ummikkona, vauvat syntyvät ja viedään heti pois ja jos saadaankin kamalin mahdollinen uutinen hetki kaiken sen jälkeen.
Eniten ehkä pelottaa se, että mitä jos... Mitä sen jälkeen? Me lähdetään tyhjin käsin, sydän riekaleina kotiin saamatta mitään tästä kaikesta, vaikka "palkintona" piti olla jotain niin ihanaa ja rakasta. Tiedän, että täytyy ajatella positiivisesti, mutta mä oon sellainen tyyppi, että meen vielä enemmän lukkoon ja paniikkiin jos en oo "valmistautunut" myös siihen mahdollisuuteen, että jotain meneekin pieleen. Mulla pitää olla jonkinlainen ennaltamääritelty mielikuva siitä. Kuulostaa varmaan oudolta?
Tänään iloitaan, että päästiin taas päivä eteenpäin. Huomenna tavataan lastenlääkäri, joka kertoo meille keskoisuudesta ja varmasti täyttää tyhjiä aukkoja meidän päässä. Tavataan myös sosiaalityöntekijä ja tarvittavat paperiasiat lähtee toivottavasti rullaamaan.
Kuunneltiin äsken pikkumurujen sydänäänet ja hienosti kuului <3 xxxx
Kiitos viime postaukseen kommentoineille, oli ihana lukea tsemppiviestejä, saada neuvoja ja tietää, että olette siellä <3
Eilen oli ihan ok päivä. Oon saanut kaksi kortisonipiikkiä kypsyttämään vauvojen keuhkoja. Huomenna prolutonia, kuten aina maanantaisin. Supistuksia on tullut (ei kipeitä, ainoastaan vatsaa kovettavia) alle 10/päivä ja kätilöiden mukaan tilanne on siltä osin nyt hyvä, etenkin kun lääkkeet tehoaa heti.
Eilisaamuna osastolääkäri tuli käymään, tosi mukava vanhempi herra. Heti alussa se varmisti moneen kertaan, että tiedänhän miten pieniä vauvat vielä on ja onko joku kertonut miten edetään. Lääkäri kertoi ihan suoraan riskeistä näin pienillä viikoilla ja halusi, että tiedostan sen. No tiedostan.
Nyt tehdään kaikki mahdollinen, jotta vauvat pysyy masussa niin pitkään ku mahdollista. Jos (ja lääkärin puheista päätellen kun) vauvat päättää syntyä lähiviikkoina, synnytys tapahtuu alakautta. Keisarinleikkauksessa on näillä viikoilla niin isot riskit sekä mulle että vauvoille.
Tuon kuultuani menin ihan hiljaiseksi ja keräsin itseäni hetken. Sain kerrottua, että synnytys pelottaa enkä tiedä yhtään mitä tehdä ja miten synnytys etenee. En oo vielä ollenkaan valmis siihen, vastahan tässä ollaan puolessa välissä raskautta. Lääkäri rauhoitteli ja sanoi, että sitä varten hän ja kätilöt ovat täällä. Mun täytyy vaan luottaa heihin.
Mutta oikeasti. Synnytys? Kukaan ei tiedä tapahtuuko se tunnin päästä vai huomenna vai ensi viikolla. Apua! Nään kamalia mielikuvia siitä, että ponnistan ummikkona, vauvat syntyvät ja viedään heti pois ja jos saadaankin kamalin mahdollinen uutinen hetki kaiken sen jälkeen.
Eniten ehkä pelottaa se, että mitä jos... Mitä sen jälkeen? Me lähdetään tyhjin käsin, sydän riekaleina kotiin saamatta mitään tästä kaikesta, vaikka "palkintona" piti olla jotain niin ihanaa ja rakasta. Tiedän, että täytyy ajatella positiivisesti, mutta mä oon sellainen tyyppi, että meen vielä enemmän lukkoon ja paniikkiin jos en oo "valmistautunut" myös siihen mahdollisuuteen, että jotain meneekin pieleen. Mulla pitää olla jonkinlainen ennaltamääritelty mielikuva siitä. Kuulostaa varmaan oudolta?
Tänään iloitaan, että päästiin taas päivä eteenpäin. Huomenna tavataan lastenlääkäri, joka kertoo meille keskoisuudesta ja varmasti täyttää tyhjiä aukkoja meidän päässä. Tavataan myös sosiaalityöntekijä ja tarvittavat paperiasiat lähtee toivottavasti rullaamaan.
Kuunneltiin äsken pikkumurujen sydänäänet ja hienosti kuului <3 xxxx
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Arvatkaa missä?
No Naistenklinikalla. Katotaan pääsenkö tekstin loppuun asti itkemättä.
Eilen illalla tunsin oloni voimattomaks ja vähän flunssaiseks. Seuraavana tuli aika voimakkaat menkkamaiset alavatsasäryt ja vatsa meni ihan sekaisin. Mun epäilyt avun tarpeeseen herätti vahvimmin se, että alapäähän kohdistui tosi kova paine, välillä vihloi ja toinen vauva tuntui olevan tosi alhaalla. Potkut tuntui nivustakin alempana. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ei oo kunnossa (onko tää nyt sitä äidinvaistoa? ;)).
Jesse oli just lähdössä kattoo futispeliä, kun sanoin et voi tulla lähtö. Arvottiin hetki ennen ku soitettiin Naikkarin päivystykseen. Sieltä käskettiin heti näytille.
Puolen tunnin päästä oltiin tutkimushuoneessa odottamassa lääkärin tuloa. Koko sairaalassa päivysti yksi lääkäri, joten oltiin varauduttu tunteja kestävään odotteluun. Lämpöä oli reilu 37,5astetta, muuten verikokeet ja pissa ok.
Lääkäri tuli tunnin päästä ja oli tosi mukava nainen. Tehtiin sisätutkimus ja ultrattiin. Lanka on pysynyt hyvin, mutta funneling suurentunut ja kalvot pullottaa pitkälle emättimeen :( ainoa mikä pitää nyt kasassa on tukilanka. Oli pelottavaa nähdä miten iso se musta kohta oli, tarkoittaen pitkälle auennutta sisäsuuta. Näkyi ihan selvästi miten A heilutteli varpaita tukilangan vieressä..!
Tuomio oli kova: heti osastolle, jossa pakkolevossa synnytykseen saakka. Mieli oli ihan maassa, pelotti, olin pettynyt itseeni. En oo ikinä nähnyt Jesseä niin surullisena eikä kyyneleetkään ollu kaukana. Yritin kysyä lääkäriltä mahkuista saada kaksi tervettä poikaa maailmaan, lääkäri sanoi et hyvän painon (550gr) ansiosta mitä luultavimmin jäisivät eloon jos nyt päättäisivät syntyä, mutta tulevasta ei voi sanoa mitään (mahdolliset kehityshidastumat, vauriot).
Oltiin siinä hetki hiljaa, mielessä pyöri kaikenlaista, kun lääkäri kirjoitti papruja kuntoon. Osasto kuulemma ihan täysi ja vessalupaa mietitään. Siinä vaiheessa iski vielä suurempi paniikki ja "mä en jää tänne". Itkin. Vaihdoin sairaalakoltun ja menin sänkyyn. Odoteltiin hetki osastolle siirtymistä käytävässä ja itkin. Siinä vaiheessa purkautui kaikki se paha olo ja tunsin olevani niin huono äiti.
Miksen saa pidettyä vauvoja sisällä? Miksen onnistu edes tässä? Vauvat on hengenvaarassa, koska paikat ei voi pysyä kiinni. Mitä oon tehnyt väärin? Miksi juuri me? Itkin.
Sitten tuli katkeruus. Mun odotusaika on ihan pilalla. Ajattelin aina raskausajan olevan elämäni parasta aikaa; masukuvia, Jesse silittelee masua, kuljen kaupungilla raskausonnesta hehkuen, laittaudun masun kanssa illanistujaisiin, shoppailen bebeille ja sisustan lastenhuonetta, käyn mammajoogassa, odotan innolla ja positiivisella jännityksellä milloin saadaan pojat maailmaan ja ulkoilen päivittäin. Babyshowereita oon odottanut nyt ehkä eniten, nekin jää :( okei, nyt tuli itku.
Tällä hetkellä makaan tukilangan varassa sairaalassa, pitkään. Pelkään koko ajan enkä voi ajatella muuta ku vauvoja ja tilanteen kehittymistä.
Päivästä toiseen sama rytmi, päivä muotoutuu ruoka-aikojen ympärille (t.odotan jo innolla lounasta, vaik vasta oli aamiainen :D), ei liikkumista, paino nousee ja peruskunto menee nollaan, ei söpöjä masukuvia, ei hankintoja, ei Jesseä jakamassa tätä samalla tapaa.
Oikeastaan tuntuu kuin mun raskaus olis jo jollain tapaa päättynyt. Ihan kesken. En ole päässyt puhumaan raskaudesta, kun esim.kaikki viime neuvolat on pitänyt perua tän tilanteen takia. Olisin kaivannut henkistä tukea fyysisen rinnalle. En tiedä äitiyslomasta yms.etuuksista mitään, ei ole raskaustodistusta, en tiedä miten saan hoidettua viralliset asiat töissä täältä käsin. Stressaa!
Tällaista täällä. Tukisukat jalassa, ihana aamiainen, tunnin viime yönä nukkuneen pärstä. Xxxx
Eilen illalla tunsin oloni voimattomaks ja vähän flunssaiseks. Seuraavana tuli aika voimakkaat menkkamaiset alavatsasäryt ja vatsa meni ihan sekaisin. Mun epäilyt avun tarpeeseen herätti vahvimmin se, että alapäähän kohdistui tosi kova paine, välillä vihloi ja toinen vauva tuntui olevan tosi alhaalla. Potkut tuntui nivustakin alempana. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki ei oo kunnossa (onko tää nyt sitä äidinvaistoa? ;)).
Jesse oli just lähdössä kattoo futispeliä, kun sanoin et voi tulla lähtö. Arvottiin hetki ennen ku soitettiin Naikkarin päivystykseen. Sieltä käskettiin heti näytille.
Puolen tunnin päästä oltiin tutkimushuoneessa odottamassa lääkärin tuloa. Koko sairaalassa päivysti yksi lääkäri, joten oltiin varauduttu tunteja kestävään odotteluun. Lämpöä oli reilu 37,5astetta, muuten verikokeet ja pissa ok.
Lääkäri tuli tunnin päästä ja oli tosi mukava nainen. Tehtiin sisätutkimus ja ultrattiin. Lanka on pysynyt hyvin, mutta funneling suurentunut ja kalvot pullottaa pitkälle emättimeen :( ainoa mikä pitää nyt kasassa on tukilanka. Oli pelottavaa nähdä miten iso se musta kohta oli, tarkoittaen pitkälle auennutta sisäsuuta. Näkyi ihan selvästi miten A heilutteli varpaita tukilangan vieressä..!
Tuomio oli kova: heti osastolle, jossa pakkolevossa synnytykseen saakka. Mieli oli ihan maassa, pelotti, olin pettynyt itseeni. En oo ikinä nähnyt Jesseä niin surullisena eikä kyyneleetkään ollu kaukana. Yritin kysyä lääkäriltä mahkuista saada kaksi tervettä poikaa maailmaan, lääkäri sanoi et hyvän painon (550gr) ansiosta mitä luultavimmin jäisivät eloon jos nyt päättäisivät syntyä, mutta tulevasta ei voi sanoa mitään (mahdolliset kehityshidastumat, vauriot).
Oltiin siinä hetki hiljaa, mielessä pyöri kaikenlaista, kun lääkäri kirjoitti papruja kuntoon. Osasto kuulemma ihan täysi ja vessalupaa mietitään. Siinä vaiheessa iski vielä suurempi paniikki ja "mä en jää tänne". Itkin. Vaihdoin sairaalakoltun ja menin sänkyyn. Odoteltiin hetki osastolle siirtymistä käytävässä ja itkin. Siinä vaiheessa purkautui kaikki se paha olo ja tunsin olevani niin huono äiti.
Miksen saa pidettyä vauvoja sisällä? Miksen onnistu edes tässä? Vauvat on hengenvaarassa, koska paikat ei voi pysyä kiinni. Mitä oon tehnyt väärin? Miksi juuri me? Itkin.
Sitten tuli katkeruus. Mun odotusaika on ihan pilalla. Ajattelin aina raskausajan olevan elämäni parasta aikaa; masukuvia, Jesse silittelee masua, kuljen kaupungilla raskausonnesta hehkuen, laittaudun masun kanssa illanistujaisiin, shoppailen bebeille ja sisustan lastenhuonetta, käyn mammajoogassa, odotan innolla ja positiivisella jännityksellä milloin saadaan pojat maailmaan ja ulkoilen päivittäin. Babyshowereita oon odottanut nyt ehkä eniten, nekin jää :( okei, nyt tuli itku.
Tällä hetkellä makaan tukilangan varassa sairaalassa, pitkään. Pelkään koko ajan enkä voi ajatella muuta ku vauvoja ja tilanteen kehittymistä.
Päivästä toiseen sama rytmi, päivä muotoutuu ruoka-aikojen ympärille (t.odotan jo innolla lounasta, vaik vasta oli aamiainen :D), ei liikkumista, paino nousee ja peruskunto menee nollaan, ei söpöjä masukuvia, ei hankintoja, ei Jesseä jakamassa tätä samalla tapaa.
Oikeastaan tuntuu kuin mun raskaus olis jo jollain tapaa päättynyt. Ihan kesken. En ole päässyt puhumaan raskaudesta, kun esim.kaikki viime neuvolat on pitänyt perua tän tilanteen takia. Olisin kaivannut henkistä tukea fyysisen rinnalle. En tiedä äitiyslomasta yms.etuuksista mitään, ei ole raskaustodistusta, en tiedä miten saan hoidettua viralliset asiat töissä täältä käsin. Stressaa!
Tällaista täällä. Tukisukat jalassa, ihana aamiainen, tunnin viime yönä nukkuneen pärstä. Xxxx
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)